Toipumiselle ei voi asettaa aikataulua

 Miksi on niin vaikeaa antaa itsellensä tarpeeksi aikaa toipua?

Photo by Bogdan Carmaciu on Unsplash

 Hei taas! Viime päivinä ajatuksissani on pyörinyt erityisesti oma jaksaminen tai oikeastaan sen puute. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että uupumukseni jatkuu yhä, vaikka olen ollut marraskuusta lähtien sairauslomalla. Ilkeä ja armoton suorittajaminä kuiskii, ettei minulla ole mitään syytä olla näin väsynyt, että oikeasti olen vain laiska epäonnistuja, joka ei ole tarpeeksi kurinalainen puskemaan eteenpäin.

 Ilkeä suorittajaminä muistuttaa, että sainhan jo levätä lukiosta valmistumisenikin jälkeen monta kuukautta ennen yliopisto-opintojen aloittamista. Että ehdin olla yliopistossa vain muutaman naurettavan kuukauden ennen kuin jäin sairauslomalle. Että pakkohan minussa on olla jotain perustavanlaatuista vikaa, kun en kykene "normaaliin elämään".

 Ilkeä suorittajaminä taidokkaasti sivuuttaa sen, että uupumukseni on rakentunut tähän pisteeseen useiden vuosien ajan, että olen sairastanut masennusta luultavasti jo ala-asteelta lähtien, että olen sairastanut syömishäiriötä jo usean vuoden ajan, että poltin itseni todella pahasti loppuun lukioaikana ja minun olisi pitänyt tajuta pysähtyä jo silloin (tai oikeastaan vielä paljon aikaisemmin), että viimeiset pari vuotta olen kulkenut sumussa syömishäiriön, masennuksen ja totaalisen uupumuksen vuoksi. 

 Suorittajaminä on sitä mieltä, että minun on pystyttävä palaamaan opintoihin tänä syksynä. Ajatus siitä aiheuttaa ahdistusta, pelkoa, epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnetta sekä toivottomuutta, koska olen edelleen valtavan uupunut. Rehellisesti sanottuna en ole ole vielä opiskelukykyinen. Pelkkä yhteydenpito ihmisiin ja normaalit arkiset toimet vievät edelleen suunnattomasti energiaa. Väsyn asioista, joiden ei terveessä tilanteessa kuuluisi tuntua ylitsepääsemättömiltä. Minulla ei edelleenkään ole mitään mielenkiintoa sen enempää opiskeluita kuin vanhoja harrastuksianikaan kohtaan. Minusta ei tunnu omalta itseltäni ja samaan aikaan en edes ole varma, kuka olen ilman syömishäiriötä. 

 Suorittajaminä syyttää, että mielenkiinnonpuutteeni on vain laiskuutta ja huonoa itsekuria. Keskustelut ammattilaisten kanssa ovat kuitenkin auttaneet näkemään, ettei se pidä paikkaansa. Kiinnostuksen puute asioihin on itse asiassa painava merkki siitä, ettei ole vielä toipunut. Usein energian lisääntymisen ja masennuksen helpottumisen myötä kiinnostus alkaa luonnostaan ja spontaanisti hakeutua erilaisiin asioihin, kuten vaikkapa harrastusten ja opiskelun pariin. Tämä vaatii kuitenkin aikaa ja levon sallimista itselleen.

Suorittajaminä toipumisen esteenä

 Suorittajaminä haluaisi tehdä toipumisestakin suorituksen ja hallittavissa olevan asian. Omaa uupumusta ja toipumisen hitautta on vaikeaa sietää juuri siksi, että sitä ei voi kontrolloida. Toipumisella ei ole aikatauluja eikä sen tahtia voi itse päättää. 

 Itse asiassa on niin, että suorittajaminä vaatimuksineen ylläpitää uupumusta ja seisoo jopa laajemminkin toipumisen tiellä. Loputtomat pitäisi-ajatukset ja paineet toipua vain ylläpitävät uupumusta. Ehkä onkin niin, että toipuminen mahdollistuu vasta sitä kautta, että opettelee aivan uuden tavan ajatella ja toimia, päästää irti suorittajaminästä. Ei voi toipua samaa reittiä, jota pitkin on alunperin sairastunut ja uupunut.

 Yritin kaaviossani selventää ajatustani siitä, miten suorittajaminä ylläpitää uupumusta. Suorittajaminästä aiheutuu valtava ristiriita, koska juuri suorittajaminä haluaisi toipua mahdollisimman nopeasti ja pystyä heti täysin samanlaisiin suorituksiin kuin ennen. Samaan aikaan juuri suoritusminä kuitenkin ylläpitää uupumustilaa. 

 Toipuminen voi viedä kauan. Sitä on vaikea hyväksyä, mutta se on välttämätöntä, jotta pystyy irrottamaan "pitäisi"-ajattelusta ja kaikista itselleen asettamista aikatauluista toipumisen suhteen. Ei riitä, että muuttaa tekemisiään vain toiminnan tasolla, jos ajatuksia ja tunteita hallitsee yhä suorittajaminä. Toisaalta oman toiminnan muuttaminen on myös tärkeä askel tunteiden muuttamiseen. Vaikutus tunteiden ja toiminnan välillä kulkee siis kumpaankin suuntaan.

 Suorittajaminä aiheuttaa kiireen tunteen: Olen ollut jo liian monta kuukautta sairauslomalla. Koko elämäni valuu hukkaan. Olen jäljessä muista ikäisistäni. Opintoni eivät saa viivästyä enää yhtään enempää. Minun on pakko jaksaa palata opintoihin syksyllä ja suorittaa niitä normaalitahtiin. Esimerkiksi tuollaiset ajatukset pyörivät mielessäni tauotta. Olikin hyödyllistä pysähtyä niiden äärelle ammattilaisen kanssa. Muutama vuosi sinne sun tänne on oikeasti koko elämän mittakaavassa todella lyhyt aika. Kymmenen vuoden päästä tuskin on väliä, olinko nyt poissa opinnoista vuoden vai kaksi. Moni ihminen on mielenterveysongelmien vuoksi kauankin pois opinnoista tai töistä. Ajan antaminen omalle toipumiselle on oikeasti paras asia, jonka voi itselleen tässä tilanteessa antaa. 

 Jos kiirehdin palaamaan opintoihin ennen kuin olen oikeasti siihen valmis, tuloksena on luultavasti vain pahempi uupuminen ja uusi romahdus, pahimmassa tapauksessa myös syöksyminen takaisin syömishäiriön pariin. Sen sijaan että kiirehdin ja painostan itseäni, voisin yrittää kuunnella kehoni ja mieleni viestejä, antaa itselleni oikeasti tarpeeksi aikaa toipua. Aika, jonka käytän toipumiseen nyt maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin, jos maltan rakentaa tarpeeksi tukevan perustan, jolta ponnistaa takaisin opintoihin ja elämään ylipäätään. Toipumistyö, jota teen nyt, on ihan äärettömän arvokasta tulevaisuuteni kannalta ja toivon, että tulevaisuudenminä tulee vielä kiittämään toipumiselle antamastani ajasta.

 Lisäksi mieleeni nousi ajatus siitä, että minä ansaitsen nauttia opinnoistani - päädyinpä sitten jatkamaan nykyisellä alallani tai kokeilemaan jotain aivan muuta. Minulle on todella vierasta ajatella, että voisin ansaita jotain hyvää, joten tämä oli aika uudenlainen ajatus. Mutta oikeasti, minulla on ihan yhtäläinen oikeus kuin kaikilla muillakin nauttia opiskeluajoistani. Tällä hetkellä se ei onnistuisi, koska olen yhä niin väsynyt, turta ja kiinnostukseton asioita kohtaan. Kuitenkin muistan, että minussa on ollut puoli, joka nauttii opiskelusta, uusien asioiden oppimisesta ja jolle opiskelu on ollut mielekästä ja iloa tuottavaa. Se on ollut vuosia kadoksissa, mutta minulla on oikeus antaa itselleni mahdollisuus toipua ja löytää tuo puoli itsestäni uudelleen. 

 Aliravitsemustila aiheuttaa kehoon hälytystilan ja on siten valtava kuormitus. Olenkin yrittänyt tarkastella kulunutta aikaa hieman toisesta näkökulmasta ottamalla huomioon, että ravitsemustilani oli vielä tämän vuoden alkupuolenkin ajan todella huono ja vaatii edelleenkin korjaamista. Miten voisin siis edes olettaa, että jaksamiseni olisi mahdollista parantua ennen kuin ravitsemustilani on korjaantunut? Ei masennuksella tai uupumuksella ole mahdollisuutta helpottua, jos keho on hätätilassa aliravitsemuksen vuoksi. Pelkkä ravitsemustilan korjaantuminenkaan ei kuitenkaan riitä jos syömishäiriöoireet jäävät, sillä jo pelkät syömishäiriöajatukset - toiminnasta puhumattakaan - vievät valtavasti voimavaroja.

 Olen siis yrittänyt suhtautua toipumisprosessiini myötätuntoisemmin ja realistisemmin. Tärkeintä, mitä voin itseni hyväksi tällä hetkellä tehdä, on jatkaa kamppailua syömishäiriötä vastaan, levätä ja syödä riittävästi. Vaikka ravitsemustilassani on tapahtunut paljon korjaantumista, tiedostan olevani edelleen todella kiinni syömishäiriössäni. Tuntuu, että olen jumiutunut nykyiseen tilaani, sillä edistysaskelia syömishäiriöstä toipumisessa ei ole juuri tuntunut enää tapahtuvan. Syömishäiriö hallitsee edelleen kaikkia päätöksiäni, eikä ole hetkiä tai aterioita, joilla olisin siitä vapaa. Olen jollain tapaa jämähtänyt nykyiseen suhteellisen (syömishäiriölle) turvalliselta tuntuvaan tasoon, enkä uskalla ottaa siitä enää mitään askelia kohti toipumista. 

 Viime päivinä olen kuitenkin herännyt ymmärtämään, että syömishäiriössä kiinni pysyminen on luultavasti yksi tekijä siinä, miksi jaksamiseni ei ole parantunut. Ei siihen yksinkertaisesti jää mahdollisuutta, kun edelleen kaikki energia kuluu syömishäiriöajatuksiin ja -oireiluun. Elämään ei ole tullut tarpeeksi tilaa ja vapautta jaksamisen ja mielialan paranemiselle. Lisäksi ravitsemustilani on ollut paremmassa jamassa vasta hyvin lyhyen aikaa - suurimman osan sairausloma-ajasta olen siis voinut ravitsemuksellisestikin todella huonosti. Ei siis ole itseä kohtaan reilua eikä rehellistä mitata voimavarojen keräämiseen kulunutta aikaa koko tämän ajanjakson perusteella. Oikeastaan voimavarat vain alati heikentyvät niin kauan kuin aliravitsemustila jatkuu, vaikka samaan aikaan kuinka yrittäisi kaikin muin keinoin parantaa jaksamistaan.

 Kenties on niin, että vasta nyt alkaa edes olla mahdollista oikeasti toipua, saada voimavaroja ja löytää itsensä ja kiinnostus elämää kohtaan uudelleen. Minun pitää antaa sille mahdollisuus, mikä tarkoittaa sitä, että täytyy oikeasti irrottautua syömishäiriöstä ja mennä pelkoja kohti. Pitää jatkaa ravitsemustilan korjaamista, mutta myös syömishäiriön asettamien sääntöjen ja pelkojen rikkomista, eikä saa alkaa lipsua takaisin syömishäiriön pariin. Kehon pitää antaa hakeutua biologiselle hyvinvointipainoalueelleen ja antaa sille aikaa korjata aliravitsemuksen aiheuttamat vauriot.

 Lyhyesti ja ytimekkäästi: toipuminen saa viedä juuri sen verran aikaa kuin tarvitset. Sinun ei tarvitse eikä pidä vertailla itseäsi muihin. Suorittajaminäsi asettaa lisäksi ehkä omia paineitaan ja ajatuksia siitä, miten toipumisesi "pitäisi" edetä, mutta toipumisen juju on juuri siinä, että suorittajaminän tilalle kehittyy uusia, terveempiä ja aidosti tukevia tapoja ajatella ja toimia. Toipuminen ja voimavarojen palautuminen mahdollistuu, jos pystyy päästämään irti suorittamisesta.

♡