Syömishäiriöstä toipuminen ja relapsit (ja kuulumisia)

Mikä on relapsi?

Syömishäiriöstä toipuminen ei useinkaan ole lineaarista, vaan monet kohtaavat matkallaan mutkia ja kompastuskiviä. Joskus toipuminen voi myös ottaa selkeän suunnan taaksepäin. Relapsilla tarkoitetaan syömishäiriön kontekstissa syömishäiriöoireilun palaamista tai pahenemista paremman vaiheen jälkeen. En väitä relapsien varsinaisesti kuuluvan osaksi toipumista, koska on täysin okei toipua myös ilman sen suurempia relapseja, eikä se tarkoita, että toipuminen olisi silloin yhtään sen helpompaa. Tiedän syömishäiriön helposti tarttuvan tällaisiin vertailukohtiin, joten haluan heti aluksi sanoa, ettei omaa toipumistaan kannata vertailla muihin - myöskään relapsien määrässä. 

Relapsit ovat kuitenkin todella yleisiä syömishäiriöstä toipuessa ja käyneet itsellenikin aika tutuiksi. Siksi haluankin jakaa tässä omia kokemuksiani niistä ja ennen kaikkea siitä, miten relapsista saa ponnistettua takaisin toipumisen tielle.

Kuva: Jannes Glas (Unsplash)

Mitä mulle kuuluu?

Huh heijaa, täällä taas pitkästä aikaa. Viime kuukaudet ovat olleet melko haastavia, mutta nyt tuntuu, että asiat ovat jälleen menossa parempaa kohti. Kuten postauksen aiheesta voi päätellä, kohtasin jonkinasteisen relapsin tässä jokunen kuukausi sitten. Kutsun sitä nyt relapsiksi, sillä vaikka minulla oli haasteita syömishäiriön kanssa edelleen ihan muutenkin, alkoi oireiluni selkeästi taas lisääntyä. Vieläkään en ole ihan samassa pisteessä kuin ennen relapsia, mutta sitä kohti.

Miten relapsi sitten tällä kertaa tapahtui ja mistä sen huomasin? Kyse ei ollut mistään äkillisestä romahduksesta, vaan syömishäiriö on koko alkuvuoden vähitellen kiristänyt otettaan ja lähes huomaamatta luikerrellut takaisin asioihin, joissa olin päässyt jo eteenpäin. Samaan aikaan jatkoin opiskeluja, vaikka jo tammikuussa tunnistin selkeitä uupumuksen merkkejä. Vaikka opiskelinkin paljon "normitahtia" vähemmän, jälkikäteen katsottuna ylitin selkeästi voimavarojeni rajat. En ole vieläkään päässyt eroon siitä armottomasta suorittajaminästä, joka saa vallan aina kun yritän opiskella. Tunnistan omalla kohdallani syömishäiriön ja opinnoissa suorittamisen kietoutuvan tiiviisti yhteen. Alkuvuoteni kului siis sekä yhä enenevissä määrin oireillen että opinnoissa uupuen. 

Onnekseni mulla on hyvät ja avoimet välit hoitohenkilöihini ja se koitui pelastukseksi tälläkin kertaa. Pystyin olemaan rehellinen oireilustani ja jaksamisestani, ja he huomasivat tilanteeni vaativan lisätukea. En todennäköisesti olisi itse pystynyt ja osannut sitä pyytää, ainakaan niin nopeasti ja aikaisin. Olin aluksi vastahakoinen ottamaan tarjottua lisäapua vastaan (päässä kaikuivat jälleen tutut syömishäiriöajatukset; 'en voi tarpeeksi huonosti ansaitakseni apua', 'joku muu tarvitsee tätä enemmän', 'ei minulla edes mene niin huonosti' jne. jne.), mutta onneksi otin, koska jälkikäteen taas näen, miten paljon sitä tarvitsin. Ja muistutuksena kaikille muillekin, jotka sattuvat tätä lukemaan - apua ei koskaan tarvitse ansaita. 

Konkreettisesti oireilun lisääntyminen näkyi esimerkiksi valinnoissa, joita tein aterioiden suhteen: aloin huomaamattani keventää vähän sieltä sun täältä, valita yhä useammin turvaruokiani ja lopulta jättää myös yhden aterioista välistä. Liikkumiseni lisääntyi. Kaiken aikaa tunnistan syömiseni olleen muutenkin hyvin joustamatonta - en ole oikein päässyt siinä eteenpäin toipumisessani. Ei-niin-yllättäen kaikki tämä näkyi myös jaksamisessani ja mielialassani. Minulla alkoi myös olla sellaisia syömishäiriöajatuksia, joita ei ole ollut pitkään aikaan, mikä näkyi siinä, että aloin jälleen romantisoida aikaisempaa sairausaikaa ja aliravittua kehoani. 

Mistä relapsini johtui? Siihen on varmasti monta syytä, yhtenä opintojen suorittaminen ja uupumuksen lisääntyminen taas kerran. Merkittävimpänä kuitenkin ehkä se, että kehovihani on edelleen ollut hyvin voimakasta ja toipumisen aikana on tuntunut, että sietokykyäni kehon muutosten kanssa on koko ajan venytetty äärimmilleen. Jossain vaiheessa alkuvuodesta sietokynnys lopulta ylittyi ja kehoni vain alkoi tuntua ihan sietämättömältä. Hälytyskellot ikään kuin lähtivät soimaan päässäni ja syömishäiriö päätti vetää jarrut pohjaan. Syömishäiriöajatukset huusivat, että "näin ei voi jatkaa, jotain on tehtävä ennen kuin tilanne lähtee täysin hallinnasta!" Jälkikäteen ajateltuna täysin klassinen syömishäiriön pelko siis, mutta sillä hetkellä en pystynyt toimimaan sitä vastaan.

Nyt olen saanut tilanteen hallintaan siinä mielessä, että ainakaan oireiluni ei enää pahene. Tiiviimmän hoidon aikana tuli tehtyä uusia, aika merkittäviäkin oivalluksia tilanteeseeni liittyen ja aloitin myös uuden lääkityksen, josta toivottavasti on apua. Minulla on edelleen vaikeaa kehoni kanssa, eivätkä syömishäiriöni pelot painonnoususta ja kontrollin menettämisestä ole kadonneet mihinkään. En kuitenkaan halua takaisin siihen pisteeseen, jossa olin päälle vuosi sitten. Silloin kun on vaikeaa löytää rohkeutta ja motivaatiota toipua, auttaa sen ajatteleminen, mihin ei ainakaan halua palata. 

Miten tunnistaa relapsi ja pysäyttää se ajoissa?

Relapsin tunnistaminen voi valitettavasti olla joskus vaikeaa, koska se vaatii sairaudentuntoa, minkä puuttuminen puolestaan voi olla osa syömishäiriöoireilua. Lisäksi tunnistaminen vaatii rehellisyyttä itselle ja sen myöntämistä, että on alkanut jälleen tehdä valintoja syömishäiriön motiivein, eikä toipumisen. Syömishäiriö yrittää kaikin tavoin saada salailemaan ja vähättelemään oireilua sekä itseltään että muilta. Se, että tunnistaa relapsin ja päättää toimia sitä vastaan on iso toipumismyönteinen teko, mikä ei todellakaan sovi syömishäiriön kuvioihin. Voi olla todella ahdistavaa ja kamalaa joutua toteamaan, että nyt on tullut ajauduttua takaisin syömishäiriöoireilun pariin ja asialle pitää tehdä jotakin. 

Relapsin ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, että kaikki siihen astinen toipumistyö on hukkaan heitettyä ja ainoa mahdollisuus on syöksyä yhä syvemmälle syömishäiriöön. Milloin tahansa on mahdollista kääntää suunta takaisin toipumista kohti, eikä yksikään relapsi pyyhi pois sitä toipumistyötä, jonka on jo ehtinyt tehdä. Mitä pidemmälle toipuminen on edennyt, sitä enemmän keinoja syömishäiriön vastustamiseen ja tunteiden käsittelyyn on todennäköisesti ehtinyt jo kertyä. Ja mikä tärkeintä, se että on jo kerran päässyt johonkin pisteeseen toipumisessaan, osoittaa, että se on mahdollista. 

Rohkaisen puhumaan avoimesti hoitohenkilöille ja läheisille omasta tilanteesta. Syömishäiriön luonteeseen kuuluu salailu, joten jos tunnistat itselläsi vastahakoisuutta kertoa rehellisesti omasta tilanteesta muille, on se syömishäiriöoire. Kuten omallakin kohdallani, joskus apua voi olla vaikeaa pyytää suoraan. Siksi jo se, että pyrkii kertomaan mahdollisimman rehellisesti, missä mennään, voi olla suuri askel ja saada muut tarjoamaan tukea ilman, että sitä tarvitsee varsinaisesti itse pyytää. Toki ymmärrän, että kaikilla tukiverkkoja ei valitettavasti ole saatavilla. Teille haluan lähettää ihan ekstrapaljon voimia ja rohkeutta, toipuminen on tukiverkkojen puuttumisesta huolimatta täysin mahdollista myös itsenäisesti. ♡ Mikäli tukiverkkoja kuitenkin on saatavilla, yksi tärkeimmistä askeleista relapsin pysäyttämiseen on kertoa siitä muille. 

Oireiden kierre

Yksi asia, mikä ainakin omalla kohdallani on myötävaikuttanut relapseihin on se, miten nopeasti jostakin oireesta muodostuu itseään toistava kierre. Jos vaikkapa jättää jotakin pois aterialta yhdellä kerralla, tulee se jätettyä myös seuraavalla, ja sitä seuraavalla, ja kierre on valmis. Tai jos liikkuu yhtenä päivänä määrän x, täytyy seuraavana liikkua saman verran tai enemmän ja kierre jatkuu. Oireesta muodostuu uusi sääntö, jonka rikkominen on äärettömän vaikeaa, koska syömishäiriö rakastaa sääntöjä, rituaaleja ja rutiineja. 

Relapsin pysäyttäminen luonnollisestikin vaatii tuon kierteen katkaisemista. Syömishäiriön luonteeseen kuuluu vaatia aina vain enemmän ja enemmän, mikä johtaa vähitellen oireilun pahenemiseen. Siksi relapsi voi tapahtua salakavalasti, lähtien ensin viattomilta tuntuvista asioista. Itselläni se näkyi esimerkiksi siten, että aloin kaupassa käydessäni tehdä yhä enemmän sellaisia valintoja, joita syömishäiriö suosii, mutta jotka onnistuin aluksi selittämään itselleni muka omina valintoinani ("mun ihan oikeasti tekee mieli tätä kevyempää vaihtoehtoa"). 

Syömishäiriö saa myös kyseenalaistamaan valintojeni painoarvoa tyylillä: "onko sillä oikeasti toipumisen kannalta niin paljon väliä, että valitsen vähärasvaisen jogurtin tai jätän leivän voitelematta?". Kyllä sillä on paljonkin väliä. Voi siinä hetkessä tuntua viattomalta valita tietoisesti vaikkapa se vähärasvainen vaihtoehto, mutta siitä alkaa nopeasti uusi (alati kiristyvä) sääntöjen kierre. Toipumisen tavoitteena on päästä tilanteeseen, jossa syömishäiriö ei määrittele enää mitään valintoja elämässä. Kaikki pieneltäkin tuntuvat syömishäiriösäännöt pitävät jatkuvasti porttia raollaan relapsille.

Oma kysymyksensä onkin sitten se, miten ihmeessä tuon oireiden kierteen saa katkaistua. Osittain etsin itsekin vielä vastausta siihen, mutta tässä listan muodossa juttuja, jotka ovat tukeneet minua:

• Ammattiapu
• Hetki kerrallaan -ajattelu: kun toipumista edistävän muutoksen tekeminen tuntuu vaikealta, ajattelen, että teen sen vain tänään, tällä aterialla. Ahdistus ehtii yleensä tasaantua seuraavaan kertaan mennessä, jolloin yritän jälleen ajatella, että okei, tämän kerran vain.
• Toipumismotivaation vahvistaminen tekemällä lista toipumisen plussista ja miinuksista.
  
• Sen ajatteleminen, mihin ei halua palata: vaikka syömishäiriö yrittääkin houkutella takaisin puoleensa ja romantisoida aikaa, jolloin voin huonommin, suurimman osan ajasta minulla on selkeänä mielessä, että en halua takaisin siihen pisteeseen, jossa pahimmillani olin.
  
• Omien toiveiden ja tarpeiden pohtiminen. Äärimmäisen vaikeaa, mutta auttaa näkemään, ettei syömishäiriö ole se, joka vie minua lähemmäksi asioita joita haluan (esim. toivoisin pystyväni jälleen nauttimaan musiikista ja vanhoista harrastuksistani → tiedostan niiden jääneen elämästäni nimenomaan syömishäiriön myötä) 

♦

Kiitos kun luit, toivottavasti sulle kuuluu hyvää! Jos tätä eksyi lukemaan joku muukin relapsista eroon pyristelevä, niin ihan valtavasti tsemppiä ja rohkeutta just sulle. Toipuminen on tärkein teko, jonka itselleen voi tehdä ja mä uskon teihin ihan kaikkiin, me pystytään tähän ♡