Jäähyväiskirje syömishäiriölle
 |
| Kuva: Sixteen Miles Out (Unsplash) |
Tämä on jäähyväiskirje sinulle, syömishäiriö. Sinulle, joka olet kulkenut vierelläni vuosia. Sinulle, joka olet ollut sekä paras ystäväni että suurin viholliseni. Olen valmis päästämään sinusta irti ja toivon, että jonain päivänä sinäkin lakkaat koputtelemasta oveani.
Olen menettänyt vuosia elämästäni hakiessani sinun hyväksyntääsi. Sinun kanssasi en koskaan tuntenut olevani tarpeeksi. Rakastin sinua, mutta minun ei ollut hyvä olla seurassasi. Olit ankara ja tunteeton ystävä, mutta äärettömän taitava manipuloimaan. Uskoin, että jos vain tarpeeksi yrittäisin, saisin vielä hyväksyntäsi, mutta niin ei koskaan käynyt. Nyt olen tajunnut, että sinulle ei riittäisi mikään muu kuin kuolema. Minun täytyi pelastaa itseni sinulta.
Kasvoin naiseksi sinun kanssasi, mutta et koskaan päästänyt minua irti kuorestani. Sait minut tuntemaan, että tarvitsin sinua, etten olisi mitään ilman sinua. Lupailit, että elämä muuttuisi paremmaksi, kunhan vain pitäisin sinut tarpeeksi lähellä. Vasta myöhemmin tajusin, että se olit sinä, joka imit minusta kaiken elämänilon ja jaksamisen. Teit minusta varjon omasta itsestäni. En enää elänyt, vaikka olin elossa.
Elämä kanssasi oli tunteiden vuoristorataa. Tarjosit onnistumisen kokemuksia, ylpeyttä ja turvallisuuden tunteita. Toisaalta tarjosit myös ylitsehyökyvää häpeää, pelkoa, ahdistusta ja itseinhoa. Hyvät hetket koukuttivat ja peittivät alleen kipeät tunteet. Loppuvaiheessa hyviä hetkiä kanssasi tosin oli yhä harvemmin, mutta pelkkä muisto niistä riitti pitämään minut kiinni sinussa.
Toit minulle turvaa tilanteessa, jossa ympäristöni ei sitä tarjonnut. Tulit silloin tarpeeseen, mutta olisinpa tiennyt, miten vahingoittavaa apusi on. Jäit vieraakseni myös sitten, kun ympäristöni muuttui, enkä oikeasti olisi enää tarvinnut sinua. Olit hyvä vakuuttamaan olevasi korvaamaton.
Olisinpa tiennyt aikaisemmin, mitä oven takana odottaa. Elin niin kauan linnoituksessani sinun kanssasi, että en enää osannut kuvitella ulkomaailmaa. Kuiskit korvaani, että se on vaarallinen ja tahtoo minulle pahaa. Että minulle ei ole siellä paikkaa saati tulevaisuutta. Nyt olen raottanut tuota ovea ja nähnyt, miten paljon värejä, rakkautta ja iloa minua odottaa oven toisella puolen.
Nämä ovat jäähyväiseni sinulle. Hyväksyn sinut osana historiaani, ei siis muistella pahalla. Tulevaisuuteeni sinä et kuitenkaan kuulu ja siksi on minun vuoroni sulkea ovi sinulta. Hyvästi.
Todella koskettava ja hieno kirje, samaistun todella noihin ajatuksiin. Kiitos kun jaoit. ❤️❤️
VastaaPoistaKiitos kommentista, aivan ihana kuulla, että kirje on tarjonnut samaistumispintaa❤️❤️
PoistaMoikka Mari 💕
VastaaPoistaOlen lueskellut tekstejä blogistasi ja havahtunut monessa kohdassa.
Samaistun ja tunnen nahoissani hyvin, mistä avauduit.
Haastava ja piinallinen sairaus. 😬
Mitä sulle nykyisin kuuluu, oletko täysin toipunut, etkä triggeröidy enää vertailusta?
Itse pohdin kovasti, millä tavalla pystyisi olemaan provosoimatta muiden syömisistä tai syömättömyyksistä?
Kamppailua itsensä hyväksymisen kanssa ja luottamuksen omiin valintoihin vaikka eroavat muiden toiminnoista. 😉🙏
Kiitti tästä blogista. ❤️
Moikka 💕 Kiitos kommentista, niin sydäntä lämmittävää kuulla, että tänne vieläkin eksyy lukijoita. Voin nimittäin nykyään sanoa olevani täysin toipunut, mikä tuntuu välillä vieläkin uskomattomalta. En triggeröidy enää, ajatukset tuntuu vapailta ja ei oo enää sitä häiriintynyttä ajatuskuviota, että vertailisi omia syömisiään tai esim. kehon kokoa muihin.
PoistaTunnistan niin hyvin toipumisajoiltani tuon vaikeuden tehdä toipumista edistäviä tekoja, kun aivot tuntuivat olevan herkistyneet pistämään merkille kaiken, mitä muut tekee ja vertailemaan siihen. Ja miten silloin tuntui kauhean vaikealta luottaa omiin valintoihin ja toipumiseen. Oman kokemuksen mukaan sitä vertailua ei toipumisvaiheessa pysty täysin lopettamaan, koska ne ajatukset oli niin automatisoituneita ja vahvoja. Mutta itselläni auttoi, kun yritin ajatella, että näitä vertailevia _ajatuksia_ tulee, mutta ne on syömishäiriön ääntä eikä todellisuutta. Jokainen pienikin toipumisteko, jonka pystyy tekemään vertailevista ajatuksista huolimatta, vie eteenpäin ja vahvistaa sun omaa ääntä syömishäiriön alta <3 Ja kun vähitellen alko huomata, miten paljon hyvää toipuminen on tuonut elämään, varmuus omaa toipumista kohtaan vahvistui. Auttoi myös, kun yritti löytää elämään uutta sisältöä, mikä vei tilaa syömishäiriöoireilulta. Ja toisaalta toipuminen itsessään loi tilaa kaikelle muulle, oikeesti ihanille ja terveille asioille.
Mutta ei oo kyllä helppo sairaus. Voin kuitenkin koko sydämestäni luvata, että toipuminen kannattaa ja on mahdollista, vaikka se tuntuukin maailman pelottavimmalta asialta 🙏 En vaihtais tätä syömishäiriöön enää mistään hinnasta. Ihan valtavasti voimia ja rohkeutta sun toipumisen tielle, oot oikeella polulla ja paremmat ajat on varmasti edessä ❤️
Hei!
VastaaPoistaEksyin blogisi pariin joitakin päiviä sitten ja kahlasin oitis läpi miltei kaikki tekstit; en tiedä, luetko kommentteja enää, mutta halusin silti kiittää hyvistä kirjoituksista. Kiitos avoimesta, jäsennellystä, syvällisestä ja objektiivisesta lähestymistavastasi ja siitä, miten taitavasti olet tällaisesta aiheesta kirjoittanut. Ihmettelen, miten rationaalisesti ja puolueettomasti osaat kirjoittaa näin henkilökohtaisesta asiasta – järkiajattelun ja jonkinlaisen emotionaalisen koskemattomuuden ystävänä pidän tällaista näkökulmaa todella arvokkaana.
Omasta puolestani olen jo yli kahden vuoden ajaksi jumiutunut ajatukseen siitä, että paraneminen on pahinta, mitä minulle koskaan on tapahtunut (hoidossa en tosin ole koskaan ollut). Kaikki pahimmat pelkoni kävivät toteen, peilistä katsoo takaisin hirviö, enkä voi antaa itselleni anteeksi sitä, että päästin painoni nousemaan. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin entiseen, mutta se ei näytä onnistuvan – osteoporoosi vain jäi. Jopa kuukautisten palaaminen tuntuu yksinomaan epäonnistumiselta. Silti ihailen sitä, miten pitkälle olet päässyt. Olet tehnyt valtavan suuren työn, ja on ilo kuulla, että se vihdoin ja viimein palkitsee!
Kiitokset vielä Sinulle, ja kaikkea hyvää jatkoon!
Hei! Pahoittelut, että vastaaminen on kestänyt. En seuraa blogin toimintaa enää sen kummemmin ja uusista kommenteista ei jostain syystä tule minulle mitään ilmoitusta sähköpostiin.
PoistaLämmin kiitos kommentistasi ja kokemuksesi jakamisesta – tuntuu edelleen todella merkittävältä ja häkellyttävältä kuulla tällaisia sanoja ja kiitoksia. Todella ikävä kuulla, että olet saanut kamppailla noiden ajatusten kanssa noin pitkään ja ilmeisesti melko yksin (?). On todella tuskallinen vaihe sairastaessa/toipuessa, kun psyykkinen ja fyysinen puoli kulkevat eri tahtia. Syömishäiriö on kuitenkin pohjimmiltaan mielen sairaus, minkä vuoksi näennäinen fyysinen toipuminen ei valitettavasti tarkoita, että voisi yhtään sen paremmin :/ en tiedä auttaako tän sanominen ääneen yhtään, mutta kuulostaa siltä, että sun syömishäiriö oireilee edelleen vakavasti (ei liity painoon tai fyysiseen toipumiseen mitenkään), mikä selittää ajatuksen "paranemisesta" hirveänä katastrofina. Oman kokemuksen mukaan ammattiapu ja muiden tuki oli ihan avainasemassa syömishäiriöajatusten selättämisessä, minkä vuoksi haluan rohkaista sua sitä kohti. Ajattelen, että täysin yksin toipuminen on tosi vaikea tehtävä, koska silloin ei saa mistään ns. terveitä peilejä omille ajatuksilleen ja ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento. Syömishäiriöliitolla on tarjolla paljon matalan kynnyksen tukea, jota voin lämpimästi suositella.
Toivon Sinulle ihan valtavasti rohkeutta jatkaa toipumisen tiellä. Lupaan ihan koko sydämestäni, että se alkaa vielä jossakin vaiheessa palkita ♡
Hei,
Poistaja kiitos ystävällisyydestäsi! On ihan totta, että aika omillani olen. Vajaat kymmenen vuotta tässä on mennyt, enkä mitenkään ole saanut suutani auki – sosiaaliset ympyräni ovat muutenkin melko pienet. Olen tällä hetkellä muista syistä tutkimuksissa sisätaudeilla, ja periaatteessa olisi mahdollisuus jollekulle tästä sanoa. Jotenkin sitä ei vain kehtaa, kun ulkomuoto on aivan muuta kuin mitä päänsisäinen maailma antaisi olettaa. On vaikea uskoa, että kukaan ottaisi minua todesta.
Kiitos vielä, ja hyvää jatkoa Sinullekin! Täällä päin syksy näyttää aurinkoiselta.
Tunnistan kyllä niin hyvin tuon häpeän ja pelon avun pyytämisen ympärillä. Toivottavasti silti saisit vielä uskallusta puhua ajatuksistasi jollekin <3
PoistaToivotaan, että nämä aurinkoiset syyspäivät jatkuisivat vielä jonkin aikaa! :)