Toipumiskuulumisia (osa 1)

Hitain ja pienin askelin kohti elämää

 Mielessäni syömishäiriöstä toipuminen hahmottuu tällaisena polkuna: vaikeakulkuisena     

eikä kovin suoraviivaisena. Suunta on kuitenkin selvä ja jossakin kaukana edessä odottaa valoa,     

kenties kaunis metsäaukeama tai niitty.     

Millaista polkua, ja missä kohtaa sitä, itse näet kulkevasi tällä hetkellä?

(Photo by Deric on Unsplash)

Viime päivinä olen miettinyt kuluneita kuukausia ja kulkemaani matkaa tähän asti. Sitä usein sokaistuu omalle tilanteelleen jolloin tuntuu, ettei mitään edistystä olisi tapahtunut. Todellisuudessa olen tehnyt aivan valtavasti töitä ja kulkenut jo todella pitkälle verrattuna siihen, missä olin vielä esim. vuodenvaihteessa. 

 Tuskastumiseni syntyy siitä, miten hitaasti toipumiseni etenee verrattuna siihen, miten haluaisin sen etenevän. Oikeasti ei ole olemassa mitään aikatauluja ja määritelmiä sille, mikä on hidas ja mikä nopea tahti toipua. Kyseessä on täysin omien odotusteni ja todellisuuden välinen ristiriita. Toipumista ei voi suorittaa.

 Toipumisen hitaus ja eteneminen pienin hiirenaskelin tekee vaikeaksi nähdä oma edistyksensä. Suurimman osan aikaa tuntuu, että junnaa vain paikoillaan ja alkaa jopa epäillä, onko edistynyt oikeastaan ollenkaan. Silloin täytyy pysähtyä ja oikeasti peilata nykytilannetta siihen, mistä aloitti. Mitä pidemmälle olen toipumisessani edennyt, sitä selkeämmin pystyn näkemään eron nykytilanteeni ja menneen välillä. Kunhan vain muistan pysähtyä oikeasti miettimään asiaa.

 

Tämä postaus onkin siis jonkinlainen kuulumistenpäivitys juuri tämän hetken tilanteestani. Tiedostan, että minulla on vielä pitkä matka kuljettavanani, mutta tässä kirjoituksessa haluan keskittyä erityisesti niihin asioihin, missä olen edistynyt. Kenties teen vielä toisen postauksen, jossa käsittelen tämän hetken suurimpia haasteitani ja esteitä toipumiselle, saa nähdä. Mutta nyt katse positiiviseen. 🌼

Pieniä suuria askeleita

Askeleita, joiden merkitystä on vaikea selittää muille, mutta jotka ovat olleet ihan valtavia omassa elämässäni:

⬨ Eräänä päivänä tullessani kauppakassien kanssa kotiin, havahduin (tiedostamattani) harppovani lyhyet portaat kotiovelleni joka toinen kerrallaan. 

•  Mieleeni palautui erittäin vahvasti, miten väsynyt olin vielä joitakin kuukausia sitten: silloin nuo muutamat portaat tuntuivat joka kerta ihan suunnattomalta ponnistukselta. Jalkani olivat lyijynraskaat ja jokainen askelma tuntui liialliselta. 
• Tämä tapahtuma toi todella konkreettisesti näkyvilleni, miten pohjatonta ja kaikennielevää väsymykseni oli vielä hetki sitten. Toki sittemmin on ollut edelleen paljon myös väsyneitä päiviä ja hetkiä, mutta ne eivät ole verrattavissa siihen, miten väsynyt olin pahimmillani (ja silloin ei ollut energisemmistä hetkistä tietoakaan). 

⬨ Olen pystynyt kuuntelemaan musiikkia ensimmäistä kertaa kuukausiin tai jopa vuoteen.

• Musiikki on ollut hyvin tärkeä osa elämääni, mutta syömishäiriö ja masennus saivat aikaan sen, etten pystynyt kuuntelemaan musiikkia pitkään aikaan ollenkaan.
• Musiikki tuntui yksinkertaisesti liian kuormittavalta, enkä saanut siitä ollenkaan mielihyvää. Päinvastoin, jos yritin kuunnella musiikkia tai sitä soi jossakin, se aiheutti vahvan kehollisen inhoreaktion, ärtymyksen ja tuntui suorastaan vastenmieliseltä. Musiikki tuntui "täyttävän pään" epämiellyttävästi, siinä oli ikään kuin liikaa ärsykkeitä kerralla.
• Nyt olen pystynyt kuuntelemaan musiikkia silloin tällöin, lyhyitä aikoja kerrallaan ja jopa nauttimaan siitä. Tämä on tuntunut ihan valtavan ihanalta askeleelta ja luonut toivoa, että minun on mahdollista löytää rakkauteni musiikkiin uudestaan tulevaisuudessa.

⬨ Olen pystynyt keskittymään paremmin ja jopa nauttimaan lukemisesta ja sarjoista.

• Keskittymiskykyni oli pahimmillaan ihan olematon. Ajatukseni pyörivät voimakkaasti ja pakonomaisesti ruoan ympärillä ja olin niin väsynyt, ettei mistään tullut mitään. En pystynyt siis keskittymään edes kevyisiin tv-sarjoihin, saati sitten lukemiseen tai johonkin monimutkaisempaan sarjaan.
• Aivan kuten musiikin kohdalla, mikään muukaan taiteen tai viihteen muoto ei tuonut mielihyvää ja kaikki tuntui todella kuormittavalta. Aivoillani ei vain yksinkertaisesti ollut resursseja niiden käsittelyyn.
• Vähitellen ravitsemuksen parantuessa myös keskittymiskykyni on alkanut palautua. Pystyn yhä paremmin ja pirkäjänteisemmin keskittymään lukemiseen ja tv-sarjoihin ja ne eivät tunnu enää yhtä kuormittavilta, vaikka väsynkin yhä nopeasti.

⬨ Piirsin ja askartelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

• Tämä tapahtui ihan vastikään muutama päivä sitten!
• Luova tekeminen on ollut vielä haastavampaa kuin taiteen ja viihteen kuluttaminen. Luovuuden ehtyminen oli yksi ensimmäisiä asioita, joka tapahtui, kun tilanteeni syömishäiriön kanssa alkoi jälleen huonontua.
• Luovat harrastukseni ovat olleet siis hyvin pitkällä tauolla ja olen ollut ajoittain epätoivoinen sen suhteen, saanko luovuuttani enää koskaan takaisin. Piirtäminen ja muu luova toiminta on tuntunut pitkään yksinkertaisesti mahdottomalta, aivan kuin olisin kuivaksi rutistettu rätti, josta ei tipu pisaran pisaraakaan, vaikka kuinka kiertäisi.
• Vaikka piirtelin ihan yksinkertaisia juttuja, yllätyin, miten energiaavievää ja pitkäjänteisyyttä vaativaa puuhaa se oli. Ei ihme, etteivät aivot aliravitsemustilassa tuhlaa kallisarvoista energiaa luovuuteen.

⬨ Ylipäätään jaksaminen on parantunut.

• Tuskastuttavan hitaasti, mutta kuitenkin. Pahimmillaan olin kuin zombi ja en jaksanut nousta edes sängystä ylös, joten siitä on tultu jo todella pitkälle. Jaksamisen parantuminen on kuitenkin sittemmin näkynyt vähitellen myös pienemmissä jutuissa: jaksan olla enemmän yhteyksissä ihmisiin, jaksan lähteä useammin kotoa ja jaksan suunnitella hieman tulevaisuuttakin.
• Olen edelleen todella väsynyt ja jaksan vain pieniä juttuja kerrallaan, mutta jaksamiseni on paljon parempaa verrattuna siihen, millainen tilanne oli joitakin kuukausia sitten.

⬨ Aika tuntuu kuluvan nopeammin.

• Tämä on hieman yllättävä havainto, mutta arki on tuntunut sen myötä huomattavasti helpommalta.
• Kun olin pahemmassa energiavajeessa, ajatuksiini ei mahtunut mitään muuta kuin ruoka, liikunta sekä syöminen ja sen rajoittaminen. En pystynyt keskittymään mihinkään ajanvietteeseen, jonka avulla olisin voinut saada aikani kulumaan paremmin. Ajatukseni olivat jatkuvasti seuraavassa ateriassa ja ruoassa ylipäätään. 
• Elin siis joka ikinen päivä vain ateriasta toiseen. Tunnit aterioiden välillä tuntuivat piinallisen pitkiltä. Syömishäiriöääni oli niin voimakas, että ei antanut lupaa syödä aterioiden välillä, vaikka selkeästi minun olisi pitänyt. Psyykkinen nälkä (mielen nälkä/mental hunger) on oikeaa nälkää siinä missä fyysisetkin nälkäsignaalit ja siihen on vastattava.
• Sen seurauksena minuutit tuntuivat matelevan ihan äärimmäisen hitaasti. Varmaan koskaan ennen elämässäni en ole ollut niin tuskastunut kuin tällä ajanjaksolla. Piina toistui päivästä toiseen monen viikon, jopa kuukausien, ajan. Jokainen minuutti tuntui iäisyydeltä, puhumattakaan kokonaisesta päivästä. 
• Edelleen kärsin siitä, että elän ns. ateriasta toiseen. Se tuntuu siltä, että heti, kun on syönyt aterian, alkaa odottaa seuraavaa, vaikka olisi kylläinenkin olo. Ruoka ja seuraava ateria pulpahtelee edelleen mieleen jatkuvasti aterioiden välillä ja sitä odottaa koko ajan ajan kulumista, että olisi taas ruoka-aika. Vaikka syömishäiriö onkin hieman irrottanut otettaan, tiedostan, että tässä minulla on vielä valtavia haasteita: miten uskaltaa syödä oikeasti tarpeeksi, vastata mielitekoihin ja päästää irti kaikista rajoituksista? Sitä kohti siis.
• Ajatukseni ovat kuitenkin huomattavasti paljon vapaammat verrattuna siihen, millainen tilanne oli lähtötilanteessa. Sen ja lisääntyneen jaksamisen myötä aika tuntuu kiihdyttäneen tahtiaan ja minuutit kuluvat paljon jouhevammin.

⬨ Olen onnistunut haastamaan monia pelkoruokia ja -sääntöjä, vaikka niitä onkin yhä paljon.

• Jokainen voitettu pelko on askel lähemmäksi toipumista. 
• Olen onnistunut saamaan monia sellaisia ruokia, jotka syömishäiriö oli kieltänyt, takaisin normaaliksi osaksi ruokavaliotani. Ne tuntuvat välillä vähäpätöisiltä saavutuksilta, kun ajattelen, miten valtavasti minulla kuitenkin vielä on pelkoruokia. Yritän muistuttaa itseäni, että ihan jokainen murrettu pelko on kuitenkin ollut ison työn takana ja vaatinut valtavaa rohkeutta ja sinnikkyyttä, eikä mikään saavutus ole liian pieni juhlittavaksi.

⬨ Nukun paremmin.

• Pahimman aliravitsemuksen aikaan kärsin todella pahasta unettomuudesta, enkä pystynyt nukkumaan juuri ollenkaan. Toipumisen aloitettuanikin meni monta viikkoa niin, että pystyin nukkumaan vain tunnin pari kerrallaan, enkä saanut aamuyöstä enää ollenkaan unenpäästä kiinni.
• Meni todella pitkään, että pääsin pisteeseen, että heräsin enää vain muutaman kerran yössä ja nukuin yhteensä väh. 6h.
• Nykytilanteessa herään parhaimmillaan enää kerran yössä ja saan nukuttua enemmän. On myös huonommin nukuttuja öitä, mutta olen kärsinyt uniongelmista enemmän tai vähemmän aina. Sen huomioon ottaen sanoisin nukkuvani nykyhetkellä jopa melko hyvin.

⬨ Olen onnistunut vähentämään huomattavasti pakkoliikuntaani ja vastustamaan painetta lähteä liikkumaan/liikuskella yhä paremmin.

• Poistin jo useampi kuukausi sitten liikuntasovelluksen (ja käyttäjäni sinne) kännykästäni.
• Pikkuhiljaa olen saanut kitkettyä pakkoliikuntaa (viime kuukausien aikana lähinnä kävelyä ja turhaa liikuskelua) yhä vähemmälle. Se on ollut hidas prosessi.
• Pakkoliikunnan vastustaminen aiheuttaa todella voimakasta ahdistusta ja levottomuutta. Pitkään sen vastustaminen ei tuntunut ollenkaan vapauttavalta ja hyvältä ratkaisulta, vaikka järjellä tiesi, että se on hyväksi minulle.
• Viimeisen viikon aikana olen ensimmäistä kertaa tuntenut ahdistuksen lisäksi myös ihan pienen pientä vapaantuneisuutta siitä, että minun ei tarvitse kuunnella syömishäiriötäni tässä asiassa. Vielä on työsarkaa, mutta tämä on merkki siitä, että kuljen oikeaan suuntaan.

 Yksi toipumisen myötä tullut taito on myös yhä parempi kyky pysähtyä, kun tunnistaa syömishäiriöajatusten yrittävän ottaa vallan. Pystyn yhä paremmin pysäyttämään itseni vaikealla hetkellä ja muistuttamaan, miksi en halua palata siihen pisteeseen, jossa olin vuodenvaihteessa. Yritän silloin myös muistuttaa itseäni, että ei ole järkeä lipsua oireilemaan vain "silloin tällöin". Silloin ei etene suuntaan eikä toiseen, vaan pysyy jonkinlaisessa limbossa. Syömishäiriön suuntaan en enää halua edetä, koska tiedän, miten paljon silloin menetän (esim. tämän postauksen lista...). Ainoa järkevä suunta on siis kohti toipumista, joka ainoa hetki.

 Totta kai minullekin tulee yhä kompurointeja ja epäonnistumisia, mutta tärkeintä on, että suuremmassa mittakaavassa matkaa silti kohti toipumista. Toipuminen on jokaisella ihan omanlaisensa matka ja ottaa kullakin juuri sen ajan, mitä tarvitsee. Jos tätä eksyy lukemaan joku muukin, joka on tuskastunut toipumisensa hitauteen ja työläyteen, haluan vain sanoa, että et ole yksin. Voimia ja rohkeutta ihan jokaiselle tähän viikkoon, mennään yhdessä kohti syömishäiriöstä vapaata elämää. ♡