Toipumiskuulumisia (osa 2)

Toipuminen tarvitsee aikaa

Kuva Simon Berger (Unsplash)

Moi! Taas on vierähtänyt hyvä tovi, mutta sain nyt vihdoin aikaiseksi kirjoittaa tämän postauksen. Oikeasti tarkoitukseni oli jo edellisessä kirjoituksessa jakaa yleisiä toipumiskuulumisia, mutta siitä muotoutuikin sitten aihepostaus, kun oli niin paljon ajatuksia kyseisen teeman ympäriltä. Mutta ajatukset toipumisesta ja painon korjaantumisesta ovat edelleenkin paljon mielessäni, joten siinä mielessä edellinen kirjoitus antaa kyllä osviittaa, missä menen toipumisessani tällä hetkellä!

Kirjoitin edellisen "toipumiskuulumisia" -postauksen elokuussa ja kävin vilkaisemassa, mitä ajatuksia minulla oli tuolloin. Tuntuu todella hyvältä huomata, että jokainen tuolloin listaamani positiivinen muutos on parantunut entisestään. Toipuminen tuntuu usein niin hitaalta ja vaivalloiselta, että omaa edistystään ei kykene näkemään, vaikka sitä olisikin tapahtunut. Tekee hyvää pysähtyä välillä peilaamaan, mitä itselle kuuluu suhteessa aiempaan.

Jaksamiseni on parantunut aiempaan verrattuna ja pystyn nukkumaan vielä paremmin kuin tuolloin elokuussa. Univaikeuksia on edelleen, mutta vastapainona on myös monia oikeasti hyvin nukuttuja öitä. Välillä herätessä tuntuu edelleenkin ihan uskomattomalta, jos olen pystynyt nukkumaan yli 7 aamulla ja herännyt vain kerran siinä välillä. Yksi fyysiseen terveyteen liittyvä tärkeä positiivinen muutos elokuuhun verrattuna on se, että sain kuukautiset takaisin. Muutama kierto on nyt ohitse ja edelleen melko epäsäännölliset, mutta ehdottomasti merkki siitä, että kuljen oikeaan suuntaan! (Huom. Voi olla aliravitsemustilassa, vaikka olisi menkat. Kaikilla kuukautiset ei jää pois missään syömishäiriön vaiheessa - tosi yksilöllistä siis, eikä kerro syömishäiriön vakavuusasteesta.)

Yksi itselleni merkittävimmistä huomioista koko toipumisen aikana on ollut se, miten paljon vaivattomammin päivät ovat alkaneet kulua. Jo elokuussa olin huomannut, että aika tuntui kuluvan nopeammin, mutta tilanne on nykyään vielä parempi siihen verrattuna. Yhdistän sen ravitsemustilan entistä parempaan korjaantumiseen - sen myötä ajatukseni eivät enää pyöri niin kuumeisesti ruoan ympärillä ja aika vain yksinkertaisesti tuntuu kuluvan paljon helpommin ja nopeammin. Kukapa olisi uskonut, että kylläisenä pystyy keskittymään muuhunkin kuin siihen, kuinka monta minuuttia on seuraavaan ateriaan... 

Tällä hetkellä kuvailisin olevani sellaisessa toipumisen vaiheessa, jossa saan yleensä kyllä määrällisesti syötyä tarpeeksi, mutta mielen tasolla syömishäiriöllä on yhä aika tiukka ote. Tunnistan suhteeni ruokaan olevan edelleen joustamaton ja syömishäiriösääntöjen rajaamaa. Olen jollain tapaa jumiutunut nykyiseen pisteeseen, jossa syön kyllä enemmän ja monipuolisemmin kuin ennen, mutta en saa otettua tarvittavia askelia oikeasti syömishäiriöstä vapaaseen elämään. Nykytilanteesta on muodostunut ikään kuin uusi "turvallinen taso", josta syömishäiriö ei anna poiketa. Toisin sanoen, ohjaksissa on edelleen vahvasti syömishäiriö eikä terve minäni. 

Nykyinen syömiseni on siis ehkä fyysisen terveyden näkökulmasta riittävää, mutta kuten monesti joudun muistuttamaan itseäni, syömishäiriö on ennen kaikkea mielen ongelma. Syömishäiriön kanssa ei voi tehdä kompromisseja - ainoa keino toipua ja saada elämä omiin käsiinsä on pyristellä eroon joka ikisestä syömishäiriösäännöstä, -oireesta ja pelkoruoasta. Mutta ajatuksiani tämän aiheen ympäriltä käsittelin aika pitkästi viime kirjoituksessani, joten ei siitä sen enempää tässä.

Opintoihin palaaminen ja voimavarojen rajallisuus

Palasin varovasti opintojen pariin jo viime syksynä, mutta todella kevyesti. Tämän vuoden alusta lähtien tahti suorittamallani kurssilla on tiiviimpi ja työmäärä suurempi. Valitettavasti se on näkynyt myös jaksamisessani jo näin parin viikon jälkeen. Vaikka olen koko ajan tiedostanut olevani edelleen uupunut ja kaukana kokonaan opiskelukykyisestä, on silti tuntunut todella vaikealta huomata ja myöntää itselleen, ettei oma jaksaminen olekaan niin hyvä kuin kuvitteli. Varsinkin, kun kyseessä on vain yksi kurssi eikä täysipäiväinen opiskelu. 

Lisäksi tiedostan vaatimusteni ja todellisuuden välisen epäsuhdan: minulla ei edelleenkään ole kiinnostusta ja energiaa vanhoihin mielenkiinnonkohteisiini tai ylipäätään oikein mihinkään, mutta silti samaan aikaan vaadin ja oletan itseltäni opiskelukykyisyyttä. Järjellä ajateltuna sitä tietää, että jaksaminen edellyttää elämän kaikkien osa-alueiden olevan tasapainossa. Miten minulla voisikaan olla jaksamista opiskeluun, jos arkeeni ei sisälly vielä mitään muutakaan - mitään mielekästä, palauttavaa tai voimavaroja lisäävää tekemistä? Tiedän, että tilanne, jossa kulutan ne vähäisetkin voimavarani opiskelemiseen, ei taida olla kovin kestävä.

Opiskelut alkoivat ensin tulla uniini kasautuvina tehtävinä, lukemattomina kirjapinoina ja tunteena siitä, että hukkuu niiden alle hetkellä minä hyvänsä. Abivuodelta tuttu epämääräinen, opintoihin liittyvä ahdistus, jota en ole kokenut pitkään aikaan, alkoi tulla takaisin (tosin huomattavasti lievempänä kuin tuolloin abivuonna, jona lopullisesti poltin itseni loppuun). Lopulta heräsin omaan itkuuni kahdesti sunnuntai-maanantai välisenä yönä ja siitä ehkä vasta kunnolla tajusin, miten kuormittuneeksi olin huomaamattani ehtinyt tulla. 

Vaikka järjellä tiedän, että en ole valinnut sairastua ja uupua, on vaikea olla suuntaamatta siitä vihaa kehoonsa. Pitkään syömishäiriötä sairastaessani ihanteeni oli olla kuin yli-ihminen tai robotti - suorittaisin kaiken täydellisesti, minulla ei olisi tarpeita, enkä koskaan väsyisi tai uupuisi. Kaikista ihanteellisinta olisi ollut, jos en olisi tarvinnut lainkaan ruokaa ja lepoa. Terapeuttini totesi joskus tähän, että eikö tilanne, jossa ihmisellä ei olisi lainkaan tarpeita, olisi sama kuin olla kuollut. Nykyään se on minusta hyvin sanottu, mutta syvällä syömishäiriössäni en olisi pystynyt ottamaan ajatusta vastaan. Mutta mitä olisi ollut syömishäiriön tarjoama "elämä" - suorittamista päivästä toiseen, ilman mitään inhimillisyyttä, merkityksellisyyttä tai tunnetta? Nykyään en kyllä kutsuisi sitä elämiseksi.

Vaikka tiedostan ajatusteni järjettömyyden, on ihan eri asia saada tuo tietoisuus siirrettyä tunnetasolle ja koskemaan itseään. Liian usein syytän ja vihaan kehoani siitä, että olen uupunut. Tuntuu kuin se pettäisi minut. Että "eikö se voi edes jaksaa paremmin, kun on muuten niin kelvoton". Järjellä ajateltuna tiedän, että vika ei ole kehossani tai edes minussa ihmisenä. Kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön, masennukseen tai mihinkään muuhunkaan. Kukaan ei valitse uupua. Jos en ajattele kenenkään muun kohdalla, että heissä on oltava jotain vikaa, koska he uupuivat, on järjen tasolla vaikea perustella, miksi minä olisin poikkeus. Mutta kuten sanoin, tunnetasolla on edelleen vaikeaa olla sysäämättä kaikkea kehoni kelvottomuuden piikkiin.

Hellittämätön merkityksettömyyden tunne

Vaikka voin etenkin syömishäiriön ja ahdistuksen osalta paljon paremmin kuin ennen, masennus ja uupumus tuntuvat itsepintaisilta kanssamatkustajilta, riippakiviltä, joista en vain pääse eroon. Osittain merkityksettömyyden tunne tuntuu kumpuavan myös syömishäiriöstä irtipäästämisestä. Välillä tuntuu, että minulla ei ole hajuakaan, kuka olen ilman sitä.

Mitä uupumukseen tulee, järjen tasolla sitä taas tiedostaa, että vaikka olen ollut pitkään sairauslomalla ja kuntoutustuella, tuo aika ei sinänsä ole ollut kovin palauttavaa uupumuksen näkökulmasta. Syömishäiriöstä toipuminen on ihan äärimmäisen haastavaa, kuormittavaa ja aktiivista mielen työskentelyä vaativaa puuhaa. Ja toipumistyöni jatkuu edelleen, vaikka monet asiat sujuvatkin paljon helpommin ja vähemmällä ahdistuksella kuin pahimmillaan. Jo syömishäiriöajatukset ja -pelot itsessään kuormittavat mieltä, joten ei sinänsä ole ihme, että uupumuksesta voi olla vaikeaa toipua samaan aikaan, kun sairastaa syömishäiriötä. Ja mikä on masennuksen rooli tämän kaiken keskellä? Pitäisi pyrkiä olemaan armollinen itselleen ja hyväksymään oman mielensä ja tilanteensa kiemuraisuus. 

Omalla kohdallani syömishäiriöön liittyi lisäksi aliravitsemustila, joka on ollut korjaantunut (tai ainakin suhteellisen lähellä korjaantunutta) vasta todella vähän aikaa. Niin kauan kuin keho on aliravitsemustilassa, ei todellakaan voida olettaa tapahtuvan palautumista. Kehon näkökulmasta aliravitsemus, nälänhätä, on yksi perustavanlaatuisimmista uhista elämälle. Aliravittu keho on hätätilassa, mitä voisi pitää palautumisen äärimmäisenä vastakohtana.

Näiden ajatusten avulla yritän siis olla armollinen itselleni silloin, kun epäonnistuneisuuden, häpeän ja riittämättömyyden tunteet yrittävät ottaa vallan. Järjellisestä näkökulmasta minulla ei ole ollut edes mahdollisuutta palautumiseen kuluneiden kuukausien aikana, vaikka olenkin edistänyt hyvinvointiani muilla tavoin ihan valtavasti - päätös kulkea kohti syömishäiriöstä toipumista on varmaan yksi tärkeimpiä päätöksiä, joita olen tehnyt ja tulen tekemään elämäni aikana. Yritän ajatella, että minulla ei ole kiire mihinkään. Vaikka sen hyväksyminen onkin vaikeaa, tiedän, että kehoni ottaa juuri sen ajan, minkä se tarvitsee palautuakseen. Mikään määrä itsesyytöksiä, itsensä hoputtamista ja ruoskimista ei nopeuta prosessia (vaan todennäköisesti päinvastoin ylläpitää uupumusta).

Mitä seuraavaksi?

Pelkkä omien haasteiden tiedostaminen ei riitä, vaan syömishäiriöstä toipuminen voi tapahtua ainoastaan käytännön tekojen kautta. Lisäksi tarvitaan kuitenkin paljon mielen tasolla työskentelyä. Usein syömishäiriö on syntynyt johonkin tarpeeseen. Pelkkä itsensä irtiriuhtaiseminen syömishäiriöstä ei siis välttämättä riitä, jos ei omaa mitään uusia, terveitä keinoja käsitellä sen juurisyitä. Jos syömishäiriön lisäksi sairastaa muita mielenterveysongelmia, voivat ne edelleen tarvita hoitoa ja käsittelyä syömishäiriöstä toipumisen jälkeenkin. 

Tarkoitanko tällä sitä, että turha oikeastaan yrittää toipua syömishäiriöstä, jos sen jälkeen joutuu yhä kamppailemaan kaiken paskan kanssa? En todellakaan - syömishäiriöstä toipuminen tuo mukanaan ihan valtavasti vapautta, tilaa ja voimavaroja. Se on yksi - joskin suuri - askel eteenpäin ja kohti parempaa, enkä vaihtaisi nykytilannettani vuoden takaiseen mistään hinnasta. Syömishäiriö voi myös aiheuttaa muita mielenterveyden ongelmia, jolloin toipuminen syömishäiriöstä voi helpottaa muitakin oireita. Lisäksi aliravitsemustila itsessään aiheuttaa masennusta (lähde: Venla Eronen (2.10.20), Omenatupa: Masennus syömishäiriön seuralaisena, viitattu 22.1.23).

Viimeaikoina psykoterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa on noussut esiin erilaisia teemoja, joihin koen tärkeäksi keskittyä ja joiden käsitteleminen toivon mukaan edistää toipumistani. Yritän nyt koota ja jäsennellä joitain niistä listan muotoon:

1. Yhteys kehon ja mielen välillä - onko sitä? 

Olen varovasti antanut sijaa ajatukselle, että keho-mieli -yhteyteni taitaa olla katki tai ainakin heikko. Että sen vahvistaminen voisi olla jonkinlainen alku myös paremmalle kehosuhteelle. Fysioterapeuttini toi mukaan myös ajatuksen, että hyvien asioiden tekeminen omalle keholle voisi myös pidemmällä aikavälillä parantaa suhdetta siihen. Minun on vaikea uskoa sitä omalla kohdallani, mutta yritän antaa ajatuksen ainakin hautoa mielessäni.

Olen vielä todella alussa koko tämän ajatuksen suhteen, mutta ehkä yhdeksi toipumisen suuntaviivaksi voisin laskea siis keho-mieli -yhteyden vahvistamisen. Voisiko se olla alku myös paremmalle itsetuntemukselle ja merkityksellisyyden tunteelle? Että tulisi enemmän jollain tapaa kokonaiseksi, kokemus itsestä eheämmäksi?

2. Suuntautuminen tulevaan: mitä haluan elämääni, miten ja mistä voisin löytää merkityksellisyyttä?

Miten alkaa koota elämääni ja itseäni uudelleen? Onko asioita, joita haluaisin takaisin elämääni? Entä joitain ihan uusia asioita? Millaiseksi ihmiseksi minä (huom. aito, terve minäni, ei syömishäiriöni tai sisäinen armoton suorittajani) haluaisin tulla? 

 

Loputon märehtiminen toipumisen ja omien ongelmien kanssa ei sekään vie eteenpäin. Siksi olen yrittänyt alkaa suunnata katsettani myös tulevaan, vaikka se onkin vaikeaa - siellä kun ei kykene näkemään oikein mitään. Mutta ei ajatusten siitä, mitä haluaa elämältään tarvitse olla suuria, vaan voi aloittaa ihan pienen pienistä askelista. Sitä olen yrittänyt pyöritellä mielessäni viime aikoina.

3. Turvallisuuden tunteen vahvistaminen

Turvattomuuden tunne tuntuu olevan jonkinlainen ydinkokemus omalla kohdallani. Syömishäiriönikin tunnistan olevan ainakin osittain yhteydessä nimenomaan siihen - yritykseksi tuoda järjestystä ja turvallisuuden tunnetta kaaoksen keskelle. Mutta varmasti turvattomuuden tunteella on yhteys myös laajemmin koko mielenterveyteeni ja sen haasteisiin. Siksi lienee erittäin merkityksellistä käsitellä tätä teemaa ja toivottavasti vähitellen (tervein keinoin) löytää sisäistä turvallisuuden tunnetta.

♢

Nuo olivat kolme keskeistä teemaa, joihin ainakin haluaisin yrittää nyt keskittyä. Aivan yhtä tärkeää on kuitenkin saada tehtyä käytännön muutoksia ja haastettua syömishäiriötä edelleen. En halua ajautua suorittamaan toipumista, mutta samaan aikaan täytyy olla tarkkana, ettei jämähdä paikoilleen vain, koska se tuntuu turvallisemmalta syömishäiriölle.

Kaiken kaikkiaan mulla menee siis ihan okei syömishäiriöstä toipumisen kannalta. Kuukausien varrella on tapahtunut ihan valtavasti edistystä ja positiivisia muutoksia. Ja edelleenkin tuntuu, että ajatuksiin vapautuu viikko viikolta enemmän tilaa ja energiaa. Vaikka olenkin aika hukassa, olen siitä huolimatta enemmän itseni kuin aikoihin. Jos kamppailet tällä hetkellä toipumisrohkeuden tai -motivaation kanssa, haluan vaan sanoa, että se on oikeesti kaiken sen arvoista. Voimia juuri sulle <3