Mitä jos syömishäiriöstä toipuminen pelottaa?

Esteenä toipumisen pelko

Kuva: Ales Maze (Unsplash)

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miksi roikun edelleen syömishäiriössäni kiinni, vaikka tiedän, ettei se ole ratkaisu mihinkään. Tiedän kokemuksesta, ettei syömishäiriö todellisuudessa anna mitään, ottaa vain. Minulle on selkeää, etten halua enää samaan pisteeseen, jossa olin pahimmillani. Tuntuu kuin minulla olisi kaikki maailman järkisyyt, jotka tukevat toipumista ja näkevät syömishäiriön tuhoisuuden, mutta en siitä huolimatta osaa päästää siitä irti. Onkin niin, että pelkät järkisyyt eivät riitä toipumiseen, vaan toipuminen vaatii ennen kaikkea tunnepuolen työskentelyä. Tässä postauksessa ajattelin eritellä toipumiseen liittyviä pelkojani. Kenties se tarjoaa samaistumispintaa jollekulle ja ainakin itselleni lienee hyödyllistä pohdiskella toipumisen pelkoon liittyviä ajatuksiani kirjoittamisen kautta.

Psykoterapeutin ja muiden ammattilaisten avustuksella olen koettanut eritellä, mitä tunteita minun ja toipumisen välissä lymyää. Pelko on päällisin puolin helpoin nimetä. On kuitenkin ollut oivaltavaa tajuta, mihin kaikkeen pelkoni oikeastaan kohdistuu. Kyse ei ole pelkästään painonnousun ja kehon muuttumisen pelosta, vaan paljon syvemmistä asioista. Syömishäiriö on pitkään toiminut ikään kuin tunteiden ja elämän äänenvaimentimena, pakokeinonani turtuuteen, ja olenkin tajunnut pelkääväni monien pinnan alle kätkeytyvien tunteiden (esim. hylätyksi tulemisen pelon, häpeän ja epävarmuuden) kohtaamista.

Tunteiden pelko saa pelkäämään itse toipumista ja syömishäiriöstä luopumista. Toipuminen pelottaa, koska se on jotakin tuntematonta. Syömishäiriö on paskimmillaankin tuttua ja tuntuu siksi turvalliselta (vaikka ei sitä oikeasti ole). Todellisuudessa kukaan ei voi tietää, mitä toipuminen tuo tullessaan, jos sille ei suostu antamaan mahdollisuutta. Toipuminen vaatii uskallusta mennä kohti epävarmuutta ja kohdata ne tunteet, joita syömishäiriöllään on ehkä pyrkinyt säätelemään.

Pelkään, että joudun pettymään toipumiseen – pelkään, ettei elämääni jää mitään jäljelle, jos päästän irti syömishäiriöstä. Olen tällä hetkellä niin hukassa itseni ja elämän kanssa, etten osaa nähdä, millaista elämäni voisi olla ilman syömishäiriötä. Mielikuvissani toipuminen tarkoittaa sitä, että nykyisestä elämästäni vain poistetaan syömishäiriö kokonaan ja jäljelle jää pelkkä merkityksetön harmaa mössö, jolta elämäni tällä hetkellä tuntuu. Samaan aikaan kuitenkin tiedostan, että nimenomaan syömishäiriö aiheuttaa tuon harmauden, koska elämään ei kerta kaikkiaan mahdu mitään muuta. Kyseessä on ajatuskierre, joka minun täytyisi pystyä rikkomaan voidakseni toipua. Pitäisi pystyä luottamaan – tai edes antamaan mahdollisuus sille – että elämään voi tulla jotain muutakin, jotain mielekkäämpää.

Pelkään myös, etten ole mitään ilman syömishäiriötä. Se on ollut osa identiteettiäni niin kauan, että en tiedä, kuka olen ilman sitä. Syömishäiriö yrittää myös vakuuttaa, että olen kaikin tavoin huonompi versio itsestäni ilman sitä. Siihen sentään pystyy sanomaan järkiargumentein vastaan. Mutta silti taustalla häämöttää pelko siitä, että minusta ei jää toipumisen jälkeen jäljelle mitään. Kuitenkin järjellä ymmärrän, että ennen kuin olen oikeasti toipunut, en voi mitenkään tietää, millainen olen ja millaista elämäni tulee olemaan toipuneena. Ainoa keino saada tietää on antaa toipumiselle mahdollisuus ja kokeilla.

Varmaan taustalla on myös pelkoa siitä, että toipumisen jälkeen joutuu selviämään vaikeista tunteista ja tilanteista ilman syömishäiriötä. Mikään terve selviytymiskeino tuskin säätelee ja turruttaa tunteita yhtä nopeasti ja tehokkaasti kuin syömishäiriöoireilu. Tiedän kuitenkin, että negatiivisetkin tunteet ovat osa normaalia elämää ja niiden kanssa pitää oppia pärjäämään tervein keinoin. Se on myös täysin mahdollista – onhan maailmassa vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka eivät tarvitse syömishäiriötä tai muuta epätervettä coping-keinoa selviytyäkseen. Maailmassa on myös paljon syömishäiriöstä toipuneita ihmisiä ja vielä kenenkään en ole kuullut katuvan toipumista. Kaikki todisteet siis puhuvat sen puolesta, että ilman syömishäiriötä voi oppia pärjäämään.

Vastalääkettä pelolle

Miten ihmeessä tässä pitäisi sitten koettaa toipua, kun pelko tuntuu niin usein ottavan vallan? Minua on auttanut muun muassa säännöllinen itseni muistuttaminen niistä syistä, miksi haluan toipua. Minusta tuntui pitkään siltä, että en toivo tulevaisuudelta mitään. Näin edessäni pelkkää tyhjyyttä. Vähitellen, vaikkakin tuskastuttavan hitaasti, toipuminen on alkanut palauttaa värejä elämääni ja sen myötä listani syistä toipua on kasvanut. Kun on mielessä edes yksi syy toipua, oli se miten pieni tahansa, luo se toivoa tulevaisuudesta. On jokin syy, kipinä, mennä kohti toipumista pelosta huolimatta.

Peloista puhuminen ammattilaisten ja vertaisten kanssa on ollut kenties merkittävin vastalääkkeeni niitä vastaan. Ammattilaiset ovat tuoneet tukea ja turvaa, vertaiset puolestaan tarjonneet samaistumispintaa ja havainnon, että ei olekaan yksin pelkojensa kanssa. Syntyy ajatus, että kun kerran samat pelot yhdistävät niin monia syömishäiriötä sairastavia, ehkä ne ovatkin vain osa oirekuvaa, eivätkä niin todenmukaisia kuin olen kuvitellut. Ylipäätään analysoimalla ja erittelemällä pelkojaan itsensä pystyy etäännyttämään niistä, jolloin niiden realistisempi tarkastelu on mahdollista.

Pelko ei poistu, jos itseään ei altista pelon kohteilleen. Loppujen lopuksi toipuminen on parasta vastalääkettä toipumisen pelolle, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Kun ottaa yhden askeleen kohti toipumista ja huomaa, etteivät pahimmat pelot käykään toteen, uskaltautuu ottamaan toisen ja sitten kolmannenkin. Aivot oppivat, ettei toipumista tarvitse pelätä vain silloin, kun ne saavat konkreettisia kokemuksia siitä.

Ja ennen kaikkea, on ihan normaalia pelätä toipumista. Pelko on tunne siinä missä muutkin, ja se kannattaa yrittää hyväksyä osaksi omaa toipumispolkuaan. Kun tiedostaa pelkäävänsä, on mahdollista suhtautua siihen neutraalisti tai jopa lempeästi, jos pystyy. Voi vain panna merkille, että "okei, huomaan, että pelkään asiaa x, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa, etten voisi tehdä sitä". Kehollista pelkoreaktiota voi pyrkiä rauhoittamaan esimerkiksi kehollisin harjoituksin. Suosittelen kurkkaamaan esimerkiksi Oivamieli-sivuston.

♦

Kiitos kun luit. Kiinnostaa kuulla, jos jollakulla heräsi jotain ajatuksia toipumiseen liittyvistä peloista! Rohkeutta ja voimia just sun päivään ♡