Mittareiden hallitsema liikunta

Kuva: James Orr (Unsplash)

Huomioithan, että kirjoitan vain omien kokemusteni ja ajatusteni pohjalta, enkä ole ammattilainen tai asiantuntija! 🙂

Vääristynyt liikuntasuhde ja mittaaminen

Olen jakanut omia kokemuksiani koululiikunnasta ja pakkoliikunnasta jo aiemmin, mutta tässä alkuun tiivistetty versio oman liikuntasuhteeni taustasta. Suhteeni liikuntaan ja kehooni on ollut vaikea lähes niin kauan kuin muistan. Tulin koulukiusatuksi ala-asteella ja koululiikunnasta mieleeni on jäänyt päällimmäisenä jatkuva häpeä, nöyryytyksen tunne ja pelko. En muutenkaan ollut mikään liikunnallinen lapsi ja koin alemmuutta siitä, miten huono olin kaikissa liikuntalajeissa. Aloin jo hyvin nuorena liittää liikunnan, suorittamisen ja kehon koon toisiinsa. Liikunnasta tuli silmissäni jotakin, mitä "kunnon ihmiset" suorittavat pysyäkseen laihoina. Koululiikunnan suorituskeskeisyys ei ainakaan helpottanut tätä ajatusvääristymääni, saati yleisemmin koko kulttuuriamme hallitseva suoritus- ja mittaamiskeskeisyys sekä laihdutuskulttuuri.

Tässä postauksessa haluan keskittyä yhteen nimenomaiseen vääristyneen liikuntasuhteen piirteeseen, nimittäin mittaamiskeskeisyyteen. Sen sijaan, että liikkumista ohjaisivat kehon viestit ja omat mielihalut, monien (itseni mukaan lukien) liikuntaa määrittävätkin erilaiset mittarit, olivatpa ne sitten aikaa, kaloreita, askelmääriä, sykettä ym. laskevia. 

En suoraan väitä, että kaikki liikkumisen mittaaminen olisi automaattisesti häiriintynyttä (joskin kyseenalaistan vahvasti mittaamisen tarpeellisuuden ja mielekkyyden syömishäiriötä sairastamattomillakin ihmisillä), mutta koska syömishäiriö rakastaa lukuja ja mittaamista, sataa liikuntakulttuurimme mittaamiskeskeisyys suoraan syömishäiriön laariin. Lisäksi laihdutuskulttuuri elää edelleen vahvana, minkä johdosta moni häiriintynyt liikuntasuhteen piirre on normalisoitunut keskuudessamme. Olen sitä mieltä, että liikunnan jatkuva mittaaminen on yksi esimerkki siitä.

Liikuntasuhde voi sitä paitsi olla vääristynyt, vaikka ei sairastaisi syömishäiriötä, ja uskon sen olevan paljon yleisempää kuin tällä hetkellä nähdään. Syömishäiriöliitto on julkaissut erinomaisen blogipostauksen siitä, mitä terveeseen liikuntasuhteeseen kuuluu, ja mikä puolestaan on merkki häiriintyneestä liikuntasuhteesta. Suosittelen lukemaan! 

Mikä mittaamisessa mättää?

Olen pohdiskellut sitä, miten helposti mittaaminen vie poispäin terveestä liikuntasuhteesta ja kehon kuuntelusta. Terveeseen liikuntasuhteeseen ei ensinnäkään kuulu pakko tai tarkat, joustamattomat säännöt, joita erilaiset mittarit helposti tuottavat. Mittareita käyttäessä syntyy helposti ajatus, että on pakko liikkua sen verran kuin vaikkapa älykello vaatii tai pystyä samanlaiseen suoritukseen kuin edelliselläkin kerralla. Tällöin tulee ohitettua oman kehon ja halujen kuunteleminen. Onko keho väsynyt, kaipaisiko se kenties lepoa liikkumisen sijaan? Tai vaikka olisi energinen, kaipaisiko mieli tänään jotakin muuta tekemistä kuin liikuntaa – haluaisiko mieluummin vaikka maalata, nähdä ystäviä tai kuopsia puutarhaa?

Liikunnan mittaaminen ja seuraaminen ohjaa helposti myös ylitietoiseksi siitä, paljonko on liikkunut päivässä/viikossa/kuukaudessa, jolloin kasvaa riski potea syyllisyyttä niistä päivistä/jne. kun ei liiku tai liikkuu vähemmän. Olen itsekin tuijotellut jopa koko vuoden liikuntasuorituksiani kokonaisuutena, ja tuominnut itseäni niistä kuukausista, kun on tullut liikuttua vähemmän. On epätervettä seurata liikuntaansa sillä tarkkuudella. Sillä, miten liikkui puoli vuotta, kuukausi tai viikko sitten, ei pitäisi olla mitään merkitystä tämän päivän kannalta. Terveempää olisi mennä päivä ja hetki kerrallaan ja kuunnella kehonsa tarpeita juuri sillä hetkellä.

Lisäksi liikunnan mittaaminen luo helposti keinotekoisia, ulkoisia tavoitteita. Sen sijaan, että liikkumaan lähtisi siksi, että siitä tulee hyvä mieli, lähteekin ehkä sen takia, että saisi fitness-sovelluksen tai oman päänsisäisen tavoitteensa täyteen. Omalla kohdallani oli suuri oivallus tajuta, että liikunnanjälkeinen mielihyväni tuli useimmiten siitä, että olin saanut liikuntatavoitteeni (tai oikeammin syömishäiriön liikuntatavoitteen) täyteen, eikä siitä, että olisin nauttinut itse liikkumisesta. Minun tuli myös usein lähdettyä liikkumaan, vaikka keho ilmoitti väsymyksestä – vain koska liikuntatavoitteeni vaati sitä.

Minun kokemuksiani liikunnan mittaamisesta - ja sen lopettamisesta

Itselläni liikunnan mittaaminen alkoi varsinaisesti syömishäiriön myötä, kun aloin käyttää liikuntasovellusta lenkkieni seuraamiseen. Siitä lähtikin sitten oma pakkomielteeni mitata ja kirjata joka ikinen lenkki ja liikuntasuoritus sovellukseen. Liikkumiseni oli alusta alkaen pakonomaista ja liittyi vahvasti ajatukseen kaloreiden kuluttamisesta, syödyn ruoan kompensoinnista ja laihtumisesta, sekä niin sanotusta "terveydestä" (oikeastihan häiriintynyt liikuntasuhde on kaukana terveydestä). Olen onnellinen, etten koskaan tullut hankkineeksi urheilukelloa, vaikka se kävi usein mielessä. Uskon, että se olisi varmasti pahentanut pakkomiellettäni entisestään.

Liikuin vain ja ainoastaan mittaamista varten. Jos en voinut mitata ja tallentaa jotakin liikkumista sovellukseen, en laskenut sitä liikunnaksi lainkaan, enkä siten myöskään päivän liikuntatavoitteeseeni. Joskus, jos en jostakin syystä voinut ottaa kännykkää mukaan (ja siten tallentaa liikuntasuoritustani) lenkille, en lähtenyt sille lainkaan, koska "eihän sitä olisi laskettu". Menin sitten myöhemmin, kun kännykässäni oli vaikkapa tarpeeksi akkua, vaikka ulkona olisi aiemmin ollut kiva ilma ja alkanut sataa saatuani kännykän ladattua, tai vaikka minulla olisi ollut seuraa lenkille aiemmin ja nyt joutuisin menemään yksin.

Syömishäiriön aiheuttama pakkomielle numeroihin, sääntöihin ja mittaamiseen näkyi vahvasti myös liikkumiseni suhteen. Olin pitkään riippuvainen liikuntasovelluksesta. Se toi (syömishäiriölle) jonkinlaista turvaa – tarjosihan se selkeää dataa, numeroita, liikkumisestani ja ennen kaikkea kulutetuista kaloreista. Lisäksi tiukat liikuntatavoitteet muodostivat sääntöjä, joita syömishäiriö tietenkin myös rakastaa.

Lenkillä tahdin määräsi aina liikuntasovellus, eivät kehoni viestit. Pysähdykset eivät tulleet kuuloonkaan, ettei keskinopeuteni laskisi, enkä sitä paitsi olisi laskenut lenkkiä pysähdyksillä edes lenkiksi – tämäkin ihan käsittämätön ajatusvääristymä. Kulutettujen kaloreiden, nopeuden, ajan, askeleiden, matkan jne. (lista on loputon) näkeminen sai aikaan kiksejä ihan samaan tapaan kuin muukin syömishäiriöoireilu. Ajatukseni olivat todella vääristyneitä ja jäykkiä liikunnan suhteen, eikä niissä ollut jälkeäkään itsensä kuuntelemisesta tai lempeydestä, saati aidosta liikunnan ilosta.

Mittaamisesta luopuminen

Poistin liikuntasovelluksen vihdoin viime vuoden keväänä. Se oli todella kipeä päätös, mutta tiesin sen olevan välttämätöntä toipumiseni kannalta. Sinne katosi vuosien data liikkumisestani, noin vain, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Jouduinkin käsittelemään paljon nimenomaan sitä ajatusvääristymää, että liikuntasuoritus on olemassa vain silloin, kun siitä on jotakin näkyvää dataa. Sovelluksen (ja käyttäjätilin) poistamisen jälkeen iski tyhjyyden tunne ja ahdistus, mutta samaan aikaan myös realisoitui oman ajattelun totaalinen järjettömyys. Tietenkään se, että poistin datan liikkumisestani ei oikeasti muuttanut millään tavalla sitä, miten olin todellisuudessa liikkunut!

Seuraava oikaisemista vaativa ajatusvääristymä oli tietenkin se, että mitä väliä sillä edes on, paljonko olin liikkunut. Nyt olin joka tapauksessa siinä ja tiesin, että minun olisi yritettävä katkaista pakkoliikuntakierteeni. Liikuntasovelluksen poistaminen oli itselleni erittäin iso askel siihen suuntaan. Jälkikäteen pystyn näkemään, miten iso positiivinen vaikutus sillä on ollut toipumiseeni ja pakkoliikunnan vähentämiseen. Vaikka liikuntasuhteeni on edelleen kaukana terveestä, olen kuitenkin pystynyt rajaamaan liikuntaa huomattavasti aikaisempaan verrattuna ja alkanut sallia itselleni enemmän lepoa kuin ennen.

Vaikka liikuntasovelluksen ja sitä kautta mittaamisen lopettaminen oli erittäin ahdistava, pelottava ja kipeä päätös, johon tarvitsin paljon tukea, oli se myös omalla tavallaan vapauttavaa. Varsinkin, kun pahin ahdistus ajan kuluessa hellitti, aloin huomata, miten paljon vapaampaa elämä oli, kun jokaista kävelymatkaa ja lenkkiä ei tarvinnut mitata, eikä ollut samanlaista painetta täyttää sovellukseen asettamiani liikuntatavoitteita. Pystyin vihdoin alkaa harjoittelemaan itseni kuuntelua ja pakkoliikunnasta luopumista. 

Vieläkään en ole kuitenkaan kokonaan päässyt eroon pakkoliikunnasta ja mittaamisesta. Syömishäiriö on siitä salakavala sairaus, että se kyllä löytää sääntöjä ja numeroita, joihin takertua. Tällä hetkellä se yrittää asettaa sääntöjä sille, kauanko minun tulisi liikkua päivässä: esim. kuinka pitkä kävelylenkin olisi oltava ajallisesti tai kuinka monta kertaa viikossa minun olisi lenkkeiltävä. Liikunta yhdistyy mielessäni edelleen syömisen kompensointiin, joten usein liikkumiseni taustalla on myös syömiseen liittyvä ahdistus. Liikuntasovelluksen poistaminen on kuitenkin mahdollistanut sen, etten ole enää samalla tavalla tietoinen edellisviikon, sitä edellisen jne. saati sitten koko kuukauden tai vuoden liikuntamääristäni. Harjoittelen kuuntelemaan kehoani ja tavoitteeni on edelleen pystyä lopettamaan pakkoliikunta kokonaan. 

Kaiken kaikkiaan liikuntani on nykyään paljon joustavampaa, vapaampaa ja vähäisempää kuin ennen liikuntasovelluksen poistamista. En usko, että olisin päässyt näinkään pitkälle pakkoliikunnan lopettamisessa, jos en olisi poistanut sitä. En halua, että päässäni käy tulevaisuudessakin jatkuva laskuri ja kompensaatiolaskelmointi liikunnan ja ruoan ympärillä. Haluaisin tulevaisuudessa saada liikkumisesta iloa ja energiaa sekä pystyä nauttimaan luonnossa seikkailusta ilman jatkuvaa painetta mitata, tarkkailla ja täyttää jotain idioottimaisia liikuntasuorituksia. Haluaisin pystyä elämään päivä kerrallaan, ilman jatkuvaa tietoisuutta siitä, paljonko liikuin ja söin eilen, tai aikaisemmin sillä viikolla. En vielä tiedä, miten pääsen sinne, mutta sitä kohti.

 ⋄

Kiitos kun luit! Toivottavasti mun pohdinnat tarjosi tukea liikunnan mittaamisen lopettamiseen tai edes jotakin samaistumispintaa. Tsemppiä ja rohkeutta kaikille kanssatoipujille. ♡