Uupumus - oma kokemukseni loppuunpalamisesta

Vuosien suorittamiskierteestä uupumukseen

Kuva: Nikko Macaspac (Unsplash)

Milloin kaikki alkoi?

Suorittaminen, uupuminen ja syömishäiriö kietoutuvat omalla kohdallani erottamattomasti yhteen. Olen jo pohjimmiltani melko tunnollinen luonne, mutta syömishäiriöön sairastuttuani tuo piirre korostui tuhatkertaiseksi. Syömishäiriön myötä aloin suhtautua opiskeluun erittäin tavoitteellisesti ja perfektionistisesti. Opinnoissa pärjäämisestä muodostui yksi identiteettini kulmakivistä samaan aikaan, kun pyrin täydellisyyteen myös elämäni kaikilla muilla osa-alueilla – ennen kaikkea syömisessä ja liikkumisessa.

Muistan alkaneeni kiinnittää huomiota arvosanoihini jo alakoulun viimeisillä luokilla. Olin koulukiusattu ja opiskelusta muodostui jonkinlainen pakokeino sekä ainoa asia, jossa koin olevani hyvä. Jälkikäteen ajateltuna syömishäiriökin nosti jo tuolloin päätään, vaikka varsinaisesti katson sen alkaneen ollessani noin 13-vuotias. Yläasteella alkoikin sitten varsinainen suorittamis- ja syömishäiriökierre, joka on jatkunut aina näihin päiviin saakka.

Yläasteelta lähtien aina lukion läpi opiskelin usein aamusta iltaan ja pyrin täydellisyyteen kaikessa, mitä tein. Minulla oli yläasteella ensimmäinen vaikea jakso syömishäiriön kanssa ja oireiluni kietoutui tiiviisti yhteen pakonomaiseen suorittamiseen opintojen parissa. Muistan olleeni yläasteen jälkeen niin väsynyt, etten tiennyt, miten ihmeessä tulisin jaksamaan lukiossa. Tuolloin en ollut vielä avun piirissä ja jälkikäteen arvioituna olisin tarvinnut jonkun jo tuolloin sanomaan, että tarvitsen levähdystauon tai oikeastaan totaalipysähdyksen.

Sen sijaan jatkoin lukioon ja ensimmäisen vuoden jaksoinkin vielä kohtuullisesti uuden ympäristön tarjoaman uutuudenviehätyksen turvin. Opiskelutekniikkani ja koko käsitykseni terveestä opiskelutahdista ja -määrästä oli kuitenkin täysin hukassa. Työmäärä luonnollisestikin kasvoi yläasteelta lukioon siirtyessä ja olin ongelman edessä – olinhan jo yläasteella opiskellut kaikki iltani, joten miten ihmeessä saisin aikani ja jaksamiseni riittämään entistä suurempaan työmäärään? Jatkoin pakonomaista opiskelua täydellisiä arvosanoja tavoitellen, eikä vapaa-aikaa yleensä juuri jäänyt. Opiskelun ilosta ei ollut enää pitkään aikaan ollut tietoakaan.

Koko minäkuvani muodostui yläasteella syömishäiriön ja "kympin tytön" -identiteetin ympärille. Vaikka voin psyykkisesti todella huonosti, pidin yllä kulissia itsestäni pärjääjänä ja täydellisenä oppilaana. Samaan aikaan, kun opinnot polttivat minua loppuun, tarjosivat ne myös henkireiän kokemalleni itseinholle ja kehovihalle. Vihatessani itseäni opinnot olivat ainoa asia, joissa ajattelin voivani olla ainakin näennäisesti kelvollinen. Tosin mielessäni opinnoissa "kelvollisesti" pärjääminen tarkoitti kymppirivistöä. Samaan aikaan koin olevani huijari, joka on vain tuurilla tai epähuomiossa saanut hyvät arvosanansa, eikä oikeasti osaa mitään. Se aiheutti entistä voimakkaamman tarpeen ylisuorittaa, sillä "eihän mikään määrä opiskelua riitä näin tyhmälle ihmiselle". Pelkäsin koko ajan, milloin todellinen huonouteni kävisi ilmi ja kaikille paljastuisi, kuinka typerä oikeasti olen.

Varoitusmerkit ennen romahdusta

Lukion toinen vuosi olikin sitten oma lukunsa. Olin ensimmäisen lukiovuoden jälkeen niin poikki, että toinen vuosi tuntui ajatuksena mahdottomalta. Vieläkään en kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoin opiskelemista samaan perfektionistiseen tapaan. Vaikka lähestyvän uupumuksen varoitusmerkkejä oli havaittavissa jo paljon aikaisemminkin, lukion toisena vuotena tilanne kärjistyi entisestään. Olen kuitenkin tajunnut tilanteeni vakavuuden vasta jälkikäteen. Paahdoin tuolloin eteenpäin niin suurilla ylikierroksilla, etten missään vaiheessa tajunnut, että nyt olisi pakko hidastaa. Oikeastaan uskon, että jos olisin tuolloin pysähtynyt edes hetkeksi, en olisi päässyt enää liikkeelle, koska kehoni ja mieleni olivat yksinkertaisesti niin poikki.

Ylikuormitus ja pitkittynyt stressi alkoivat näkyä monina fyysisinä ja psyykkisinä oireina, jotka olen jälkikäteen yhdistänyt uupumukseen. Tietenkin on vaikea sanoa, mikä johtuu tarkalleen mistäkin, koska sairastin samaan aikaan syömishäiriötä ja olin todennäköisesti ollut myös masentunut jo pitkään. Ylikuormitus kuitenkin selkeästi aiheutti monia – ja pahensi jo olemassa olevia – oireita:

• Unettomuus
• Sydämen tykyttelyt, korkea leposyke
• Itkukohtaukset, varsinkin iltaa kohti
• Itsetuhoiset ajatukset
  
• Pelkotilat
• Keskittymiskyvyttömyys
• Ärtymys
• Ahdistuksen paheneminen
• palan tunne kurkussa
• kuristava olo
• rinnan puristus
• huimaus
• jatkuva tunne, ettei selviä
• pakko-oireet, esim. hygieniaan liittyvät pelot ja oireet, pakkoajatukset
• ylipäätään pelkojen voimistuminen ja täysin absurdien pelkojen ilmaantuminen
• Jatkuva väsymys, mutta kyvyttömyys levätä
• Syömishäiriöoireiden voimistuminen
• Ei energiaa sosiaalisille suhteille: se vähä energia, mitä vielä oli jäljellä, kului kaikki opiskeluun
  

Romahdus

Jälkikäteen en pysty käsittämään, miten selvisin hengissä abivuodesta (tai puolestatoista vuodesta – suoritin lukion 3,5 vuoteen). Minulla ei ole juurikaan muistikuvia tuolta ajalta yksittäisiä välähdyksiä lukuunottamatta. Abivuoden jälkeen tapahtui sitten se vääjäämätön ja uupumus ryöpsähti yli. Samaan aikaan syömishäiriöni oli koko ajan voimistanut otettaan. Uupumus, syömishäiriö sekä siihen liittyvä aliravitsemus yhdistettyinä aiheuttivat lopulta hieman myöhemmin totaalisen romahduksen, josta keräilen itseäni edelleen. En ole täysin varma, missä kohtaa abivuoden loppua ylivireystila kääntyi uupumuksen puolelle, mutta karkeasti ottaen uupumus alkoi näkyä mm. näinä oireina:

• Pohjaton väsymys
• Kyynistyminen ja tunne siitä, ettei millään ole mitään väliä
• Masennuksen paheneminen (oikeastaan on vaikea sanoa, mikä osa oireitani on uupumusta ja mikä masennusta, ja tuskin niitä voikaan kokonaan erottaa toisistaan)
• Toivottomuus 
• Unettomuuden paheneminen
  
• Entisestään voimistunut tunne siitä, etten osaa yhtään mitään, eikä minusta ole yhtään mihinkään
• Totaalinen kiinnostuksen menettäminen opiskeluun ja kaikkeen muuhunkin: mikään ei tuottanut iloa
  
• Kaikki aistiärsykkeet tuntuivat liialta
• en pitkään aikaan pystynyt kuuntelemaan ollenkaan musiikkia, se aiheutti suorastaan vastenmielisyyttä ja tuntui aivan liian kuormittavalta
•  Ei lainkaan energiaa ihmissuhteisiin ja niiden ylläpitoon
• jopa whatsapp-viestien saaminen ja niihin vastaaminen tuntui ylitsepääsemättömältä

Siitä huolimatta, että olin lukion jälkeen ihan loppu ja pohjattoman väsynyt, päädyin hakemaan suoraan lukiosta yliopistoon. Minulla ei todellakaan ollut energiaa lukea pääsykokeisiin, joten hain pelkän todistusvalinnan kautta. Koska suoritin lukion 3,5 vuoteen, valmistuin syksyllä (2020) ja hain seuraavan kevään yhteishaussa. Ajatuksenani oli, että ehtisin siinä välissä kyllä levätä ja kasata itseni. Toisin kuitenkin kävi. Kun opiskelut vihdoin olivat hetkeksi ohi ja jouduin pysähtymään, uupumus tuntui suorastaan hyökyvän ylitseni. Samaan aikaan syömishäiriö vain kiristi otettaan ja voin jatkuvasti huonommin. Aloin olla kauhuissani tulevasta syksystä ja mahdollisesta opiskelupaikasta yliopistossa.

Niin siinä kuitenkin kävi, että pääsin suoraan todistuksella yliopistoon (2021). En kokenut minkäänlaista iloa tai onnistumisen kokemusta nähdessäni opintopolussa ilmoituksen saadusta opiskelupaikasta. Ajatus tulevasta syksystä lähinnä itketti ja kauhistutti. Yhtäkkiä minua ei kiinnostanut ollenkaan ala, jota olin hakenut opiskelemaan. Minua ei kiinnostanut mikään, ei yhtikäs mikään. Kaikesta tästä huolimatta otin opiskelupaikan vastaan.

En ehtinyt opiskella yliopistossa kuin muutaman kuukauden, ennen kuin totaalinen romahdus tapahtui ja jäin vihdoin sairauslomalle, jolla olen edelleen (joskin nyt kuntoutustuella). Uupumus oli niin valtavaa, että en yksinkertaisesti pystynyt enää mihinkään, minkä lisäksi minulla oli aallonpohja syömishäiriöni kanssa. Kynnys jäädä sairauslomalle oli ihan valtava, vaikka voin todella huonosti. Jälkikäteen ajateltuna se oli ainoa mahdollinen vaihtoehto tuolloin. En olisi mitenkään selvinnyt enää viikkoakaan, jos en olisi joutunut pakotetusti pysähtymään.

Uupumuksesta toipuminen

Kuva: Charles Tyler (Unsplash)

 Opintojen laittaminen tauolle on luonnollisestikin ollut ihan tärkeimpien asioiden listalla uupumuksesta toipumisen kannalta. Ravitsemustilan korjaantuminen ja syömishäiriöoireiden lieventyminen ovat myös olleet avainasemassa, sillä uupumukseni kietoutuu niiden kanssa tiiviisti yhteen. Kokeilin tässä välissä opintoihin palaamista, mutta sain nopeasti huomata sen olleen liian aikaista ja kuormittavaa. En osannut säädellä sitä, paljonko energiaa minulla oli kuluttaa opiskelemiseen siinä hetkessä, joten uupumus ryöpsähti taas pahempana takaisin.

Omalla kohdallani uupumuksesta toipuminen on ollut tuskallisen hidasta ja osittain syynä on varmasti samanaikaiset muut mielenterveysongelmani. Niin kauan, kun syömishäiriö pitää elämää otteessaan, on hyvin vaikea, ellei mahdotonta toipua uupumuksestakaan. Syömishäiriö jo itsessäänkin aiheuttaa uupumusta, saati sitten vielä siihen usein liittyvä suorittaminen ja muut mielenterveyden haasteet. 

Olen kuitenkin uupumuksenkin suhteen paljon paremmassa tilanteessa nyt kuin jäädessäni sairauslomalle. Välillä on edelleen vaikea uskoa, että olisin vielä joskus opiskelukykyinen, välillä se tuntuu mahdolliselta. Vaikeinta on antaa itselleen lupa levätä ja olla väsynyt. Kun on vuosia elänyt suorittamiskierteessä, on siihen liittyvistä ajatusmalleista ja toimintatavoista vaikea päästä irti. Toipuessa ja voimien lisääntyessä on ollut vaikeaa myös sen opetteleminen, että kun jonain päivänä on enemmän energiaa, ei sitä tarvitse heti käyttää johonkin. Voimavaroja ei tarvitse aina kuluttaa loppuun, vaan niitä saa – pitää – myös jäädä. 

Tiedän myös, etten voi enää palata samanlaiseen elämään, jota elin ennen uupumistani. On opeteltava pois ainaisesta suorittamisesta. On toivuttava syömishäiriöstä. On lopetettava itsensä rankaiseminen ja armoton sisäinen puhe. Jos palaa takaisin samaan tilanteeseen, jossa oli ennen uupumista, on varmaa, että uupuu uudestaan. Toisaalta sama pätee usein myös syömishäiriöstä ja muista mielenterveyden ongelmista toipumisessa – ei voi toipua/pysyä toipuneena samassa ympäristössä ja elämäntilanteessa, joka on alunperin sairastuttanut. Joskus se tarkoittaa ihmisen ulkopuolisia tekijöitä, joskus sisäistä maailmaa, usein molempia. 

 ♢

Kiitos kun luit. En tiedä tarjosiko tämä samaistumispintaa kenellekään, mutta tulipahan jaettua. Jos siellä on joku muukin uupumuksesta toipuva, niin ihan hurjasti voimia just sulle. Asioilla on tapana järjestyä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin ♡