Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö

Käsittelen tässä postauksessa vahvaa itseinhoa ja kuvailen siihen liittyviä ajatuksia. Jos epäilet sen triggeröivän, kannattaa jättää tämä postaus lukematta. Mielenterveys edellä ♡

Kuva: Mick Haupt (Unsplash)

Tämän postauksen kirjoittaminen tuntuu erittäin henkilökohtaiselta ja olenkin lykännyt sitä pitkään. Tuntuu kuitenkin tärkeältä kirjoittaa tästä aiheesta, koska en ole törmännyt kovin paljon keskusteluun siitä ja silloin kun olen, on se tuntunut epäsamaistuttavalta. En ole myöskään juurikaan löytänyt kirjoituksia, joissa sairastunut itse jakaisi omia kokemuksiaan. Vaikka pystyn itsekin jakamaan vain oman, yhden ihmisen kokemukseni, toivon, että siitä olisi samaistumispintaa edes jollekin.

Sain dysmorfisen ruumiinkuvan häiriön (eng. body dysmorphic disorder, BDD) diagnoosin vasta viime vuonna, vaikka olen varmaan kärsinyt siitä jo todella nuoresta pitäen. Ymmärrettävästikin syömishäiriöön liittyy samankaltaista oireilua, joten niitä on ollut vaikea erottaa toisistaan. Omalla kohdallani itseinhossa on kuitenkin kyse muustakin kuin kehon koosta (vaikkakin myös siitä). 

Kyse on kokonaisvaltaisesta itseinhosta ja kyvyttömyydestä nähdä itsessään mitään kelvollista tai siedettävää. Vakuuttuneisuudesta, että kasvoni ovat niin kuvottavat, että minun pitäisi pyytää anteeksi muilta ihmisiltä, että he joutuvat katsomaan minua. Tunteesta, että olen maailman rumin ihminen, vaikka järjellä tiedän, että minulla ei ole epämuodostumia tai mitään muutakaan todettavissa olevaa poikkeamaa. Silti jatkuva tunteeni on, että olen aivan poikkeuksellisen ruma ja jopa epämuodostunut ihminen. Toisaalta nykyään tiedostan ainakin jollain tasolla, että huoleni on ylimitoitettu. Ajoittain pystyn nykyään jopa ajattelemaan, että ehkä tässä tosiaan on jotakin vääristymää myös mukana.

Milloin ja miten kaikki sai alkunsa?

Kukaan ei synny maailmaan vihaten itseään ja se pätee myös omalla kohdallani. En ole varma, minkä ikäinen olin tarkalleen, kun itseinho asettui taloksi mieleeni, mutta luultavasti noin yhdeksänvuotias. Jo sitä ennen olin ollut huolissaan painostani, mutta varsinainen itseinho alkoi hieman myöhemmin. Tulin kolmosluokalta alkaen koulukiusatuksi, mikä tuntui todistukselta, että minussa todella oli oltava jotakin vikaa. Vaikka järjen tasolla pystyn ajattelemaan, ettei kukaan ansaitse tulla kiusatuksi, minun on silti edelleen vaikea tuntea, ettei vika olisi ollut minussa. Minun on vaikea sietää ajatusta itsestäni edes lapsena. 

Vaikka olinkin ensimmäisen kerran jo eskari-iässä ollut huolissani painostani (kiitos erään sukulaiseni kommenttien), en kuitenkaan suurimman osan ajasta ollut tietoinen kehostani vielä tuohon aikaan. Vasta noin kahdeksan-yhdeksänvuotiaana aloin todella tulla itsetietoiseksi kehostani. Muistan vieläkin hetken, kun katsoin peiliin ja yhtäkkiä tuntui kuin minua olisi lyöty sillä tiedolla, että olen ruma. Se tuntui käänteentekevältä hetkeltä - yhtäkkiä olin tietoinen siitä, että minulla oli keho, ja että se oli hirveä. Viimeistään siitä lähtien aloin tarkkailla itseäni peilistä, muutin pukeutumistani peitteleväksi ja häpesin, häpesin, häpesin. 

Totuin myös lapsuudessani kuuntelemaan, kuinka äitini haukkui omaa ulkonäköään ja oli siitä epävarma. Vaikka hän ei varmasti ajatellut sen satuttavan ketään, on sillä varmasti ollut vaikutus omiin ajatuksiini. Muistan ajatelleeni, että minähän olin hänen lapsensa. Jos äitini piti itseään rumana, silloinhan minussakin oli oltava vikaa. En ajattele, että äitini puheet ovat olleet sairastumiseni syy, mutta ne ovat varmaankin ohjanneet ajatuksiani ulkonäöstäni. Lapsuuden perheessäni oli muutenkin tavallista kommentoida negatiivisesti muiden ihmisten ulkonäköä esimerkiksi televisiossa, joten kasvoin negatiivisen kehopuheen keskellä.

Miltä BDD tuntuu?

Itselläni suurin huomio kiinnittyy omiin kasvonpiirteisiini. Tunnen olevani niin vastenmielisen näköinen, että hävettää kulkea ihmisten keskellä. Tuntuu kuin pitäisi pyydellä anteeksi sitä, että tämännäköinen ihminen on kehdannut astua muiden joukkoon ja että he joutuvat näkemään minut. En pidä mistään kehossani, se tuntuu pettäneen minut kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tunnen ajoittain jopa katkeruutta siitä, että minun piti syntyä tällaiseen kehoon, jossa ei ole yhden yhtä kaunista tai edes siedettävää piirrettä. 

Pahimmilla hetkillä tuntuu kuin haluaisi vain repiä kasvonsa irti ja piiloutua koko maailmalta. Paremmilla hetkilläkin ajattelen olevani ruma, mutta ajatukseni eivät pyöri pelkästään sen ympärillä. Se, mitä näen peilistä vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen. Toisella hetkellä tuntuu, että ehkä kehtaan lähteä ihmisten ilmoille, toisella hetkellä näen peilistä hirviön. Sen myötä tuntuu usein kuin en ollenkaan tietäisi, miltä oikeasti näytän ja pelkään todellisuuden olevan vieläkin kamalampi kuin kuvittelen.

Omalla kohdallani BDD sekoittuu syömishäiriöön, minkä johdosta myös käsitykseni painostani vaihtelee, enkä pysty luottamaan omaan arviooni siitäkään. Yksittäinen ateria tai kehon tuntemus saattaa kiepsauttaa käsitykseni päälaelleen, saaden minut yhtäkkiä kokemaan kehoni aivan valtavaksi. Samaan aikaan tiedostan, että keho ei voi muuttua niin nopeasti. Kaikki nämä kilpailevat kokemukset ja viestit saavat olon tuntumaan sekavalta. 

Nuorempana BDD oireili vielä vahvempana kuin nykyään. Muistan ajatelleeni, että en voisi koskaan opiskella tiettyihin ammatteihin, kuten opettajaksi, koska niissä ollaan ihmisten edessä. Ajattelin myös, etten voisi koskaan hankkia biologisia lapsia, ettei heistä tulisi yhtä rumia kuin minusta. Pukeuduin ylisuuriin vaatteisiin kehoani piilotellakseni ja purskahtelin itkuun nähdessäni itseni vahingossa peilistä. Luokkakuvaukset ja muut hetket, joissa joutui valokuvatuksi, olivat aivan hirveitä.

Nykyään BDD ei rajoita elämääni aivan yhtä paljon, vaikka se edelleenkin kulkeekin mukana joka päivä. Ajatus kumppanin löytämisestä ja romanttisesta läheisyydestä tuntuu edelleenkin mahdottomalta, joltain, mikä ei kerta kaikkiaan edes kuulu minulle. En myöskään pysty lähtemään ilman meikkiä mihinkään, koska häpeän akneani niin paljon, enkä edelleenkään tykkää esiintyä valokuvissa. Toisaalta nykyään en enää ajattele ulkonäköni vaikutusta ammatinvalintaani niin paljon ja haaveilen kaikesta huolimatta omista biologisista lapsista. Paremmilla hetkillä en myöskään itke nähdessäni itseni peilistä, vaikka niitäkin hetkiä yhä on. 

Voiko tästä toipua?

Haluan yrittää pysyä toiveikkaana toipumiseni suhteen. Aivan kuten syömishäiriöstä on mahdollista toipua, myös kehonkuvan ongelmien kanssa on mahdollista työskennellä ja päästä eteenpäin. Itselläni apuna on tällä hetkellä mm. psykoterapia, psykofyysinen fysioterapia sekä lääkitys.

Kehonkuvan käsitteleminen tulee olemaan varmasti pitkä ja mutkikas prosessi, mutta toivon, että ajatuksiini vapautuisi jonkinlaista tilaa ja joustavuutta sen suhteen. En tiedä, uskonko koskaan tulevani rakastamaan kehoani, mutta jo se, ettei joka hetki vihaisi sitä, olisi iso saavutus. 

♢

Jos siellä on joku muu dysmorfisesta ruumiinkuvasta kärsivä, haluan vain toivottaa ihan hirveästi voimia. Tiedän, ettei mikään määrä vakuutteluita yleensä auta, jos kärsii BDD:stä, mutta haluan silti sanoa, että sinussa ei ole mitään vikaa. Meistä jokaisella on synnynnäinen ihmisarvo ja oikeus olla olemassa omana itsenään. Niin myös sinulla. ♡