Traumatisoiva koululiikunta

 Traumatisoiva koululiikunta

TW: kuvailen tässä kiusaamiskokemuksiani koululiikuntatunneilta ja siihen liittynyttä kielenkäyttöä. Ethän lue, jos epäilet aiheen triggeröivän itseäsi ja aiheuttavan ahdistusta.

Photo by Peter Glaser on Unsplash

 Kuten niin moni muukin, myös minä muistan koululiikunnan traumatisoivana kokemuksena. Koululiikunta ei todellakaan ollut itsetuntoa vahvistava ja kannustava ympäristö koulukiusatulle, itseään jo valmiiksi syvästi inhoavalle lapselle. 

 Omalla kohdallani koululiikuntatuntien ongelmat liittyivät sekä koulukiusaamiseen ja myrkylliseen luokkailmapiiriin että itse koululiikuntajärjestelmään ja opettajiin. En missään nimessä syytä pelkästään koulua ja opettajia, koska heidän vaikutusmahdollisuutensa koulukiusaamiseen (josta en ollut kertonut kenellekään ja joka jäi piiloon opettajilta) tai edes yleisemmin ryhmän ilmapiiriin ovat olleet rajalliset. Toisaalta on ollut myös paljon tilanteita, joissa vika on ollut selkeästi liikunnanopettajan toiminnassa tai koululiikuntajärjestelmässä. Kaiken kaikkiaan minun on vaikea löytää koululiikuntakokemuksistani mitään hyvää sanottavaa.

 Kun ajattelen koululiikuntaa, päällimmäisinä tunteina muistan häpeän, nöyryytetyksi tulemisen tunteen, ahdistuksen, jatkuvan kilpailuhenkisyyden, riittämättömyyden tunteen ja pelon. Jokainen liikuntatunti oli uusi haaste, jonka läpi oli rämmittävä. Koskaan ei tiennyt, mitä seuraavalla tunnilla tulisi vastaan. Mahaa kipristeli usein jo edellisenä iltana, kun tajusi, että seuraavana päivänä oli lukujärjestyksessä jälleen liikuntaa. 

 Muistan esimerkiksi elävästi liikuntatunnin, jolla juoksimme alkulämmittelynä alakoulurakennuksemme ympäri. Jossain vaiheessa minua hengästytti niin paljon, että oli pakko hidastaa vauhti kävelyksi ja pysähtyä haukkomaan henkeä. Häpeä poltteli sisuksiani. Nielin kyyneliäni ja yritin vilkuilla ympärilleni, ettei kukaan vain näkisi, miten surkea ja epäonnistunut ihminen olin. Ettei kukaan vain saisi tästäkin uutta syytä pilkata ja nöyryyttää. 

 Yläasteella liikunnanopettajamme arvioi koko ryhmän kuullen kovaan ääneen yksittäisten henkilöiden kuntotestituloksia. Jollakin tunnilla oli painia, johon opettaja pyysi erään ryhmäni tytön vapaaehtoiseksi näyttämään muille mallia, koska tällä oli touhuun "sopiva ruumiinrakenne". Ei edes puhuta ihmispyramideista ja muista ah-niin-ihanista liikuntatunneista, joilla täytyi nostella toisia tai kiivetä toisten kannateltavaksi. Vaikka kukaan ei olisikaan sitä tilanteessa eksplisiittisesti ilmaissut, kehojen vertailu oli oppilaiden keskuudessa jatkuvasti läsnä. 

 Jälkikäteen olen myös tajunnut, miten vahvasti minusta tuolloin tuntui, että omat rajani ylitettiin. Minulle ei todellakaan ollut luontevaa ja mielekästä olla niin läheisessä kosketuksessa muiden, vieraiden ihmisten kanssa (joista osa vieläpä aktiivisesti kiusasi minua), vaan olin tilanteissa äärimmäisen ahdistunut, peloissani ja häpeissäni omasta kehostani. Lasta ei milloinkaan pitäisi pakottaa sellaiseen tekemiseen, joka ylittää hänen rajansa, ei edes liikuntatunnin varjolla. Ainakaan minun aikanani ei annettu mahdollisuutta kieltäytyä noissa tilanteissa, eikä omista rajoista todellakaan ollut koskaan puhetta. Vaikka omien rajojen asettaminen ja puolustaminen, kehosuhde ja liikunta nimenomaan liittyvät läheisesti toisiinsa ja koululiikunnalla olisi mahdollisuus tukea myönteistä kehitystä niissä.

 Muistoissani on lisäksi valtava hajanainen kokoelma muita välähdyksiä kiusaamistilanteistani liikuntatunneilta: milloin sain kesken pesäpallopelin kuulla lausuman siitä, millainen läski valas olin, milloin suuntaani luotiin yökkäysilme, milloin asuvani rumassa talossa ja vanhempieni olevan varmaan tosi köyhiä. Usein sain osakseni vain yleistä virnuilua, tirskuntaa ja halveksivia katseita tietämättä edes, mihin ominaisuuteeni iva sillä kertaa tarkemmin kohdistui. Tietenkään kiusaaminen ei rajoittunut vain liikuntatunneille, mutta ne tarjosivat helpon tilan pilkata ilman, että opettaja oli kuulemassa. 

 Minun aikanani joukkueita ei enää valittu huutojaolla, vaan seisomalla rivissä ja luettelemalla vuorollaan numero, jotta saadaan vaikkapa jako neljään. Harmi vain, ettei tämä tapa estänyt valikointia ja syrjimistä sen paremmin, kun oppilaat vaihtelivat rivissä taktikoiden paikkaa ja tietenkin ne, joilla oli ryhmässä korkein status, pitivät huolen, että pääsivät samaan joukkueeseen haluamiensa henkilöiden kanssa.

 Koulu-uinnit olivat ehdottomasti kaikista ahdistavimpia ja kamalimpia kokemuksia. Ala-asteen jälkeen vannoin itselleni, etten enää ikinä koskaan osallistuisi koulu-uinteihin. Onnekseni pystyinkin välttämään ne yläasteella ja lukiossa, vaikka se vaatikin valehtelua, joka ei sinänsä kuulu arvoihini. En kuitenkaan tunne lintsaamisestani syyllisyyttä, sillä koulu-uintien välttäminen oli itsesuojelua ja pelastukseni. Oli yksi helpottavimmista hetkistä elämässäni, kun lukion liikuntakurssilla tajusin kyseessä olevan viimeinen koululiikuntatunti koko elämässäni. Olihan se vapauttavaa, mutta toivoisin silti, ettei sitä edeltävien vuosien olisi tarvinnut olla niin piinallisia.

 Riittämättömyyden tunne suorituskeskeisessä ja kilpailuhenkisessä koululiikuntaympäristössä

 Olen kuullut väitettävän, että nykyajan koululiikunta ei enää olisi samanlaista kuin aikoinaan, vaan epäkohdat olisi korjattu. En usko tähän väitteeseen. Vaikka olen käynyt yläasteeni 2010-luvulla, minullakin oli esimerkiksi opettajia, jotka selkeästi suosivat ryhmän niitä oppilaita, joilla oli liikuntataustaa jonkin lajin parista. Eli sen lisäksi, että ne oppilaat, jotka eivät olleet liikunnassa niin taitavia, kokivat tunneilla jatkuvaa epäsuhtaa liikuntaa aktiivisesti harrastaviin oppilaisiin, niin myös opettaja piti yllä ja vahvisti tätä jakoa omalla toiminnallaan. Noh, ehkä 2020-luvulla ollaan jo edistyksellisempiä, toivottavasti ainakin.

 En ole alan asiantuntija, mutta suhtaudun skeptisesti siihen, että liikunnasta (ja muista taito- ja taideaineista) täytyisi antaa arvosana. Jos lasten ja nuorten liikkumattomuus on kerran kasvussa ja siitä ollaan huolissaan, luulisi, että koululiikunnan nykyjärjestelmää tarkasteltaisiin kriittisesti. Miksi edelleen valtavan moni kertoo juuri koululiikunnan tappaneen heidän liikuntaintonsa kokonaan? Jos koululiikunnan halutaan innostavan liikkumiseen, en usko, että jatkuva arviointi ja mittaaminen edesauttaa asiaa millään tavalla. Miten vaikkapa 7:n arvosana kannustaa liikkumaan? Luultavasti arvointi ja mittaaminen ovat itse asiassa suoranaista myrkkyä juuri niille oppilaille, jotka eniten kaipaisivat kannustusta ja apua liikunnan ilon löytämiseen.

 Todella monella tunnilla tekemiseen liittyi myöskin aina jokin kilpailuaspekti. Osaa kilpaileminen toki innostaa, mutta harvemmin kuulee puhuttavan meistä, jotka eivät vain voi sietää kilpailemista. En koskaan ole ollut kilpailuhenkinen ihminen ja vihasin kilpailua aivan erityisesti liikunnassa. Kukaan opettaja ei aikanani kuitenkaan koskaan ottanut huomioon, että oli olemassa myös sellaisia oppilaita, joiden liikuntainnon kilpaileminen sammuttaa. Ei ollut tarjolla vaihtoehtoja, vaan alkulämmittelyjen jälkeen oli aina vuorossa joukkuejako ja lopputunti kilpailua. Usein se tarkoitti sitä paitsi sitä, että liikunnallisesti taitavat oppilaat pelasivat ja muut yrittivät juoksennella perässä ja näyttää siltä, että olivat mukana pelissä.

 Ne oppilaat, jotka nauttivat liikunnasta, kilpailemisesta ja suorituksista todennäköisemmin jo harrastavat liikuntaa vapaa-ajallaankin. Eikö koululiikunnassa kannattaisi nimenomaan keskittyä innostamaan ja kannustamaan heitä, joille liikunta on tuntemattomampaa, tylsää tai pakkopullaa? Ehkäpä pitäisi alkaa katsoa asioita heidän näkökulmastaan, eikä ainoastaan siitä perinteisestä, vallassa olevasta näkemyksestä käsin, jossa liikunta nähdään yhä kovin suorituskeskeisenä, tavoitteellisena ja mittareihin nojaavana. Kaikki eivät myöskään yksinkertaisesti pidä liikunnasta ja sen pitäisi olla yhtä okei. 

 Koululiikunnassa pitäisi pyrkiä rakentamaan tervettä liikunta- ja kehosuhdetta

 En tiedä mikä tilanne nykyään on, mutta ainakaan minun aikanani kehosuhdetta ei käsitelty liikuntatunneilla millään tavalla. Minun mielestäni se on kummallista ja ongelmallistakin, koska liikuntatunneilla nimenomaan ollaan kehollisuuden äärellä ja liikunta väistämättä vaikuttaa monin eri tavoin yksilön kehosuhteeseen. Liikuntatunnit olisivat luonteva paikka käsitellä kehosuhdetta ja siihen liittyviä teemoja. 

 

 Liikunnanopettajat eivät ole sen immuunimpia laihdutuskulttuurille kuin kukaan muukaan. Voisi myös ajatella, että liikunta-alalle hakeutuu muita todennäköisemmin sellaisia henkilöitä, jotka ovat keskimääräistä kiinnostuneempia liikunnasta ja terveydestä, ja joille liikkuminen on tärkeä, iso osa elämää. Tällöin saattaa olla riski, että he ovat omaksuneet muita todennäköisemmin myös laihdutuskulttuurin värittämiä ajatustapoja. 

 

 Mielestäni tähän pitäisi kiinnittää huomiota ja pystyä tarkastelemaan kriittisesti sitä, millaista arvomaailmaa opettaja oppilailleen välittää. Ammattitaitoinen opettaja pyrkii tietysti tarkastelemaan omia ajatusmallejaan jatkuvasti mahdollisimman kriittisesti, mutta ainakin omien kokemusteni pohjalta epäilen, kuinka moni näin tekee. En tiedä, mitä liikunnanopettajien koulutukseen nykyään sisältyy, mutta toivon mukaan yhteiskunnan laihdutuskulttuuri ja läskifobia otetaan siinä vahvasti esille ja osaksi opetusta. 

 Minun mielestäni kehosuhde pitäisi ottaa liikunnanopetuksessa vahvemmin teemaksi ja sitä pitäisi käsitellä liikuntatunneilla. Liikunnanopetuksessa olisi mahdollista keskittyä mm. kehon hyväksymiseen, sen tarpeiden kuuntelemiseen ja omien rajojen asettamiseen. Pitäisi puhua laihdutuskulttuurin vaikutuksesta liikuntakäsityksiimme ja mahdollisista vääristä uskomuksista, joita mediassa liikunnasta yhä esitetään. Voitaisiin ottaa esille levon ja riittävän ravitsemuksen tärkeys sekä terveen liikuntasuhteen käsite. Pitäisi pyrkiä luomaan ilmapiiri, jossa jokaisella on tilaa olla omana itsenään. Liikunnasta pitäisi puhua armollisuuden, intuitiivisuuden ja joustavuuden kautta. Liikunnanopetuksessa pitäisi myös puhua siitä, että ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa olla liikunnallinen ja että kaikkien ei myöskään tarvitse pitää liikunnasta. 

 ♢

 Jonkinlaisena loppukaneettina voisin sanoa, että koululiikunta oli yksi merkittävä, joskaan ei ainoa minäkuvaani ja itsetuntoani heikentänyt tekijä kouluaikoinani. Liikuntatunneilla kiusaaminen rehotti valloillaan, koska opettaja ei ollut koko ajan kuulemassa tilanteita, mutta ongelmia oli myös opettajien toiminnassa ja käytöksessä sekä yleisemmin koko koululiikuntajärjestelmässä, joka painottui arviointiin ja mittaamiseen. Koululiikunta ei suinkaan innostanut minua liikunnan pariin vaan päinvastoin lisäsi vastenmielisyyttäni sitä kohtaan ja vahvisti uskomustani, että olin vain lähtökohtaisesti surkea ja epäliikunnallinen ihminen, josta ei koskaan olisi mihinkään liikunnan saralla.

 Toivon todella, että koululiikunnassa olisi tapahtunut muutoksia minun kouluaikojeni jälkeen, mutta en ole sen suhteen kauhean luottavainen. Olisikin todella mielenkiintoista kuulla, miten esimerkiksi nykyiset yläkoululaiset kokevat koululiikunnan ja tunnistavatko he yhä samoja tai muita ongelmia liikuntatunneilta kuin mitä minä kuvailin.

Kiitos kun luit ajatuksiani koululiikunnasta ja kommentoi ihmeessä, heräsikö sinulla jotakin pohdintoja tai muistoja asian tiimoilta! ♡