Pakkoliikunta osana syömishäiriötä

Pakkoliikunta ja vääristynyt liikuntasuhde osana syömishäiriötä

Huomioithan, että kirjoitan vain omien kokemusteni ja toipumiseni aikana oppimani pohjalta. En ole terveydenhuollon ammattilainen!

Toivon, että tulevaisuudessa pystyisin nauttimaan luonnosta
ilman pakkoliikuntaan ja syömishäiriöön liittyviä ajatuksia.
(Image by Pexels from Pixabay)

Kaikki syömishäiriötä sairastavat eivät oireile liikkumalla

 Pakkoliikunta on yleinen oire syömishäiriöissä, mutta on tärkeää muistaa, että on myös paljon syömishäiriötä sairastavia, joiden oireisiin pakkoliikunta ei kuulu. Toisin kuin joskus tunnutaan kuvittelevan, kaikki syömishäiriötä sairastavat eivät liiku pakonomaisesti. Pakkoliikunta on siis vain yksi mahdollinen oire muiden joukossa, eikä mittaa sairauden vakavuutta. Syömishäiriötä voi sairastaa, vaikka ei liikkuisi yhtään.

 Minulla on ollut erilaisia vaiheita liikkumisen suhteen syömishäiriöni aikana. On ollut aikoja, kun en ole liikkunut ollenkaan ja aikoja, kun pakkoliikuntaa on ollut melko paljon (se, mikä on paljon tai vähän liikuntaa on subjektiivinen kokemus, jota ei voi määritellä ulkopuolelta. En mainitse blogissani tarkkoja määriä ja numeroita. "Paljon" tarkoittaa tässä yhteydessä liikuntamäärää, joka on ollut suuri itselleni). Väliin mahtuu myös aikoja, kun pakkoliikuntaa on ollut jonkin verran, mutta ei hallitsevan paljon.

Häiriintynyt liikuntasuhde pakkoliikunnan taustalla

 Kun pakkoliikuntaa tarkastelee pintaa syvemmältä, sen takaa paljastuu laajemminkin ongelmallinen suhde liikuntaan. Sen sijaan, että liikunta olisi hyvinvointia tukeva, iloa ja jaksamista lisäävä osa elämää, siitä on tullut pakonomaista, sääntöjen sanelemaa ja kompensointiin tähtäävää. Motiivit liikkumaan lähtemisen taustalla ovat syömishäiriön sanelemia.

 Liikuntasuhde kietoutuu usein läheisesti keho- ja ruokasuhteeseen. Terveessä tilanteessa ne tukevat toisiaan. Jos yksi tai useampi palanen kokonaisuudesta kuitenkin häiriintyy, sen vaikutukset säteilevät helposti muillekin osa-alueille. Negatiivinen kehosuhde voi esimerkiksi saada ihmisen liikkumaan yrityksenä muuttaa itseään ja ryhtymään dieetille (ja pahimmassa tapauksessa sairastumaan syömishäiriöön). Tässä muutamia esimerkkejä, jotka kielivät siitä, että liikuntasuhteessa saattaa olla jotain pielessä:
  • Liikkuminen ei tuota iloa ja jaksamista
  • Liikkumista ohjaavat tiukat säännöt, joista poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta
  • Annat itsellesi liikkumalla luvan syödä tai levätä
  • Liikut, vaikka ei huvittaisi
  • Joudut pakottamaan itsesi liikkumaan
  • Liikut, vaikka olisit väsynyt tai kipeä
  • Liikkumistasi säätelevät enemmän erilaiset urheilumittarit ja -sovellukset kuin oma kokemus
  • Liikkumatta jättäminen aiheuttaa katastrofiajatuksia
  • Ajattelet, että olet epäonnistunut, laiska, arvoton tai jollakin tapaa huonompi ihminen, jos et liiku

 Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut tervettä suhdetta liikuntaan, vaan motiivini liikkumisen taustalla ovat aina olleet kehon muokkaamiseen, suorituksiin tai yleiseen kelvottomuuden tunteeseen ja itseinhoon liittyviä. 

 Liikuntasuhteeni on siis ollut vinksallaan jo kauan ennen varsinaisen syömishäiriön puhkeamista. Jo alakoulussa pidin itseäni epäliikunnallisena ja huonona kaikissa lajeissa. Ajatus kumpusi ainakin osittain negatiivisesta kehonkuvastani ja itseinhosta. Tunsin olevani ruma ja lihava ihminen, "joka ei osaa edes liikkua oikein ollakseen laiha". Olin tällöin noin 10-vuotias. 

Pakkoliikuntaa ei ole pelkästään äärimmäinen rääkki

 Usein törmää vielä joidenkin mielikuvaan siitä, että pakkoliikunta olisi aina jollain tapaa äärimmäistä, selvästi normaalia useammin/enemmän/raskaampaa tapahtuvaa urheilua. Vaikka onkin totta, että osalla syömishäiriötä sairastavista näin onkin, pakkoliikuntaa voi olla myös moni muu, paljon hienovaraisempi toiminta. Oletus pakkoliikunnan äärimmäisyydestä on haitallinen, koska se vaikeuttaa pakkoliikunnan muiden ilmenemismuotojen tunnistamista, sekä sairastuneen itsensä että ympäristön toimesta.

 Pakkoliikuntaa ei siis voida määritellä vain sen määrän, raskauden tai jonkun muun ulkoisen ominaisuuden mukaan. Paljon tärkeämpi kriteeri on motiivi liikkumisen taustalla. Tähtääkö liikkumalla kompensointiin tai syömisen ja levon oikeuttamiseen? Aiheuttaako ajatus liikuntasuorituksen jättämisestä väliin ahdistusta? Onko liikunta suorituskeskeisestä, tiukasti aikataulutettua ja suunniteltua, vai pystyykö siitä joustamaan niin määrän kuin kertojen suhteen? Hallitseeko liikunta elämää, sen sijaan, että olisi vain elämän yksi osa-alue?

 Ulkopuolelta tarkasteltuna liikkumiseni on varmasti aina vaikuttanut varsin normaalilta ja terveeltä, sillä oma pakkoliikuntani ei ole koskaan ollut mitenkään äärimmäistä määrällisesti. Silti liikkumiseni on ollut pakonomaista: suoritusten, syödyn kompensoinnin ja ahdistuksen sanelemaa. En ole itsekään usein tajunnut, että liikuntani on pakonomaista, koska se ei ole vastannut mielessäni ollutta stereotypiaa pakkoliikkumisesta. Tässä esimerkkejä, miten pakkoliikunta on näyttäytynyt omassa elämässäni:
  • Tietty vähimmäismäärä kävelyä ja juoksua viikossa, josta ei voinut poiketa. 
    • Valtava ahdistus, jos ei yltänyt tavoitteisiinsa.
    • Joka viikko oli liikuttava vähän enemmän kuin edellisenä, eikä ainakaan missään nimessä vähemmän.
  • Liikkuminen säästä, olotilasta ja muista tekijöistä riippumatta
  • Matkustaminen paikasta toiseen kävellen, vaikka olisi päässyt julkisillakin.
    • Kiertoreittien valitseminen lyhyimmän reitin sijaan.
  • Jatkuva levottomuus, turha puuhastelu kotona. Istumisen ja makoilun välttäminen.
 Olen huomannut, että liikkumiseni alkaa aina jonkinlaisesta kuherrusvaiheesta, jonka aikana olen täysin varma, että tällä kertaa liikkumiseni on oikeasti terveellä pohjalla ja liikun vain ja ainoastaan, koska haluan. Tämä on kuitenkin joka ikinen kerta osoittautunut valheeksi, jonka syömishäiriö on mielessäni kehittänyt ja olen jossain vaiheessa havahtunut pakkoliikuntakierteen keskeltä.

 Yksi tuore esimerkki tästä minulla on tämän vuoden alusta. Olin avun piirissä ja aloittanut hyvällä mallilla toipumisen - olin katkaissut pakkoliikunnan kokonaan muutamia kuukausia sitten. Nyt kuitenkin löysin joogan. Olin heti täysin myyty - tämähän tukisi oivasti toipumisprosessiani: harjoittelisin tietoista läsnäoloa, kehon äärelle pysähtymistä, lempeää liikettä ja samalla pysyisi vartalon jumitkin poissa. Paitsi että mikään näistä ei totetunut, vaikka muutaman kuukauden elinkin täysin siinä uskossa.

 Joogaaminen muuttui käsissäni nimittäin heti suorituskeskeiseksi ja pakonomaiseksi. Ennen kuin huomasinkaan, siitä oli tullut päivittäinen suoritus, joka piti tehdä. Vaikka olisin tehnyt kuinka lempeitä ja lyhyitä harjoituksia tahansa, niistä oli muodostunut pakko. Vasta päivän joogasuorituksen saavuttaminen antoi minulle luvan olla. Joogasta muodostui siis uusi keino, jolla yritin tyynnytellä syömishäiriöistä mieltäni, joka huusi syytöksiä juoksun ja kävelyiden lopettamisesta, uupumuksestani ja syömisistäni. Tästä joogaamisesta oli siis mielenrauha ja lempeys aika kaukana. 

 Tuntui musertavalta havahtua yhtäkkiä uudelleen pakkoliikuntakierteen keskeltä, koska olin kuvitellut jo saaneeni sen lopetettua. Tunsin syvää epäonnistuneisuutta, että olin täysin huomaamattani valahtanut takaisin pakkoliikuntaan. Olin ollut niin vakuuttunut siitä, että jooga oli minulle hyväksi ja täysin terveellä pohjalla, että tuntui käsittämättömältä, miten taitavasti olin valehdellut itselleni.

 Se, että tunnistaa pakkoliikunnan omassa elämässään, vaatii sitä, että pystyy olemaan itselleen mahdollisimman rehellinen. Omaa liikuntasuhdettaan ja motiiveja liikkumisensa taustalla kannattaa pysähtyä analysoimaan aina säännöllisin väliajoin, jotta huomaa mahdollisimman nopeasti, mikäli ne eivät ole terveellä pohjalla. 

Miten eroon pakkoliikunnasta?

 Siinäpä vasta hyvä kysymys, johon itsekin etsin yhä vastausta. Toki pahimman pakkoliikunnan olen jo saanut kitkettyä pois, myös edellä mainitsemani joogan. Tällä hetkellä pakkoliikuntani on lähinnä kävelylenkkejä ja matkojen tekemistä julkisen liikenteen sijaan kävellen. Toki ne ovat pakkoliikuntaa siinä missä aiemmatkin tekemiseni ja tiedostan, ettei niiden ylläpitäminen edistä toipumistani. Edelleen tulee kuitenkin sorruttua liikkumiseen, kun syömishäiriöajatukset ja ahdistus käyvät liian voimakkaiksi.

 Olen omalla kohdallani vähitellen tullut siihen lopputulokseen, että totaalinen liikuntatauko saattaa olla tilanteessani ainoa ratkaisu, koska minulla ei yksinkertaisesti ole taustallani tervettä liikuntasuhdetta, johon nojata. Mikään liikunta ei lähde aidosta halustani, vaan on aina pohjimmiltaan syömishäiriöajatusten ohjaamaa. Käsitän myös, että niin kauan kuin ravitsemustilani vaatii yhä korjaamista, ei liikunta ole muutenkaan suositeltavaa. Minun pitäisi antaa keholleni aikaa, ravintoa ja lepoa. 

 Tämän viikon tavoitteeni on siis yrittää lopettaa tai ainakin vähentää pakkoliikuntaa nykyisestä. Toimintasuunnitelmani:
  • Jään pois aina lähimmällä bussipysäkillä
  • En kävele paikkoihin, joihin pääsee julkisillakin
  • En turvaudu kävelylenkkeihin ahdistuksenhallinta- ja tai kompensaatiokeinona 
  • Yritän antaa itselleni luvan levätä, vaikka syömishäiriö syyllistäisikin

 Tällaisia ajatuksia tänään. Toivotan rohkeutta ja rehellisyyttä omaan toipumisprosessiisi. ♡ Pakkoliikunnasta on mahdollista päästää irti. Kannustan kokeilemaan oman toimintasuunnitelman tekemistä tälle viikolle, esimerkiksi juuri pakkoliikunnan lopettamisen suhteen. Meistä jokainen etenee polullaan omaan tahtiinsa, joten toimintasuunnitelmasi voi näyttää hyvinkin erilaiselta kuin omani. Yritä miettiä, mitkä voisivat olla sinulle realistisia tavoitteita.  



Kommentit

  1. kiva postaus. onnistuiko tuo sun toimintasuunnitelma?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Joo ja ei, tähän väliin on mahtunut paljon kaikenlaista toipumisen suhteen. Mutta suuremmassa kuvassa oon päässyt ihan valtavasti eteenpäin ja tällä hetkellä mun pakkoliikunta on tosi vähäistä, ja pystyn sallimaan itselleni lepoa ihan eri tavalla kuin ennen. Kaiken kaikkiaan nuo toimintasuunnitelman tavoitteet on ollut mulla aktiivisesti mielessä ja pikku hiljaa tässä kuukausien varrella oon saanut mentyä niitä kohti!

      Poista

Lähetä kommentti

Kommentteja, joissa mainitaan mahdollisesti triggeröivää sisältöä, ei julkaista. Ei siis tarkkoja mainintoja numeroista, oireilusta tms. Pidetään kommenttikenttä toipumismyönteisenä ja turvallisena kaikille, kiitos! 💞

Suositut tekstit