Syömishäiriö ja sairaudentunnottomuus

Huom. Jaan tässä postauksessa vain omia kokemuksiani sairaudentunnottomuudesta ja syömishäiriöstä. Omalla kohdallani syömishäiriö on ilmennyt anoreksiana ja sairauteeni on liittynyt alipainoisuutta, mikä ei kuitenkaan ole tilanne läheskään kaikkien kohdalla. Syömishäiriön vakavuutta ei voida mitata painoindeksillä, sillä kyseessä on ennen kaikkea mielenterveyden häiriö. Muistathan siis, että syömishäiriö ei ole painoon liittyvä sairaus ja suurin osa syömishäiriötä sairastavista ei ole missään vaiheessa alipainoisia!

Kuva: Teena Lalawat (Unsplash)

Syömishäiriöstä toipumisen vaiheet

Syömishäiriöstä toipumisessa voidaan erottaa olevan erilaisia vaiheita, jotka on esitelty hyvin esimerkiksi tässä Kirsi Broströmin kirjoittamassa Syömishäiriöliiton blogipostauksessa. Kuten Broström kirjoittaa, toipuminen ei etene suoraviivaisesti, vaan eri vaiheet voivat vaihdellen palata toipumisen eri aikoina. Vaiheet ovat vain yksinkertaistuksia todellisuudesta, mutta voivat auttaa jäsentämään toipumista. Sairaudentunnottomuus kuuluu erityisesti kuherrusvaiheeseen, jossa syömishäiriöoireita ei koeta negatiivisena, elämää haittaavana asiana, vaan päinvastoin positiivisena. (Kirsi Broström, 2019, Syömishäiriöliitto).

Omalla kohdallani tunnistan jälkikäteen ainakin kaksi erillistä kuherrusvaihetta. Ensimmäinen kerta oli sairastumiseni alussa yläasteikäisenä. Tuolloin olin täysin sairaudentunnoton ja sitä kesti aika pitkään, ehkä parikin vuotta. Toinen kuherrusvaihe tapahtui lievempänä joskus vuosien -20-21 tienoilla, kun oireiluni lähti uudestaan pahenemaan. Tuolloin kyllä tiedostin sairastavani syömishäiriötä, mutta samaan aikaan syömishäiriö vei mukanaan ja oireilu tuntui hetken aikaa todella hyvältä ja olo paremmalta. Jonkinlaista sairaudentunnottomuutta esiintyi siis tuolloin toisellakin kerralla. 

Selkeiden kuherrusvaiheiden lisäksi olen tunnistanut sairaudentunnottomuutta myös ihan yleisesti koko syömishäiriön sairastamisen aikana. Se tuntuu oudon kaksijakoiselta - samaan aikaan voi olla hyvinkin tietoinen, että sairastaa syömishäiriötä ja silti kärsiä myös sairaudentunnottomuudesta. Tarkoitan sairaudentunnottomuudella tässä lievemmässä tapauksessa esimerkiksi sitä, että kyseenalaistaa oireidensa vakavuuden ja sen, onko "tarpeeksi" sairas. Välillä tulee jopa hetkiä, kun ajattelee, ettei ole oikeastaan sairas ollenkaan, kunnes tietoisuus syömishäiriöstä iskee jälleen tajuntaan jotakin kautta. 

Sairaudentunnottomuus kuherrusvaiheiden aikana

Oma sairastumiseni alkoi yläasteen alussa pakkomielteenä "terveelliseen" syömiseen ja vähitellen myös laihduttamiseen. Ensimmäisessä kuherrusvaiheessa en tiedostanut lainkaan, että syömiskäyttäytymisessäni olisi jotakin pielessä. Päinvastoin, tunsin olevani voittamaton ja löytäneeni ruokavalioni ikuisen hallinnan salaisuuden. Tunsin ylemmyyttä muita kohtaan, koska he söivät "niin epäterveellisesti ja holtittomasti". Aloin saarnata ravitsemuksesta myös läheisilleni ja olin kuin profeetallinen sanansaattaja terveellisen syömisen asialla. (Oikeasti äärimmilleen karsittu ja askeettinen ruokavalioni oli tietenkin kaukana terveellisestä).

Vähitellen minulla alkoi ilmetä aliravitsemuksesta johtuvia fyysisiä oireita. Kouluterveydenhoitaja huolestui laihtumisestani ja otti minut seurantaansa. Sairaudentunnottomuuteni oli tuolloin vielä niin vahva, etten kyennyt näkemään mitään yhteyttä laihtumisen, oireideni ja syömiskäyttäytymiseni välillä. Olin varma, että laihtuminen ja fyysiset oireet johtuvat syövästä tai jostakin muusta kamalasta fyysisestä sairaudesta, ja olin aivan suunniltani pelosta.

En ole varma, missä kohtaa sairaudentuntoni alkoi vähitellen herätä, mutta se vahvistui entisestään, kun ravitsemustilassani tapahtui korjaantumista. Siitä oli kuitenkin pitkä matka vielä oikeasti sen tiedostamiseen, miten paljon syömishäiriö haittaa elämääni. Osittain sairaudentunnottomuus pysyikin vuosia päällä ja vähättelin oireitani vielä lukioon mennessänikin. Jonkin aikaa sain syötyä paremmin ja haastettua syömishäiriötä, mutta taustalla oli jatkuvasti ajatus oireiluun palaamisesta. 

Lukion jälkeen, vuosina 20-21, oireiluni lähti sitten lopulta uudelleen pahenemaan ja sukelsin uudestaan kuherrusvaiheeseen. Tällä kertaa en ollut aivan yhtä sairaudentunnoton kuin ensimmäisellä kerralla, vaan tiedostin kyllä sairastavani syömishäiriötä. Nyt ajatukseni kuitenkin kääntyi siten, että en välittänyt siitä, sairastinko syömishäiriötä, vaan oikeastaan halusinkin takaisin sen syövereihin. Syömishäiriö tuntui tutulta ja turvalliselta, ja olin alkanut romantisoida aikaisempaa sairausaikaani. Olin varma, että tällä kertaa onnistuisin syömisen rajoittamisessa "oikein", enkä menettäisi toimintakykyäni. Minulla oli myös olo, että edellinen "kierrokseni" syömishäiriön kanssa oli jäänyt "kesken". Selkeitä kuherrusvaiheen ajatusvääristymiä siis.

Sairaudentunnottomuus syömishäiriön muissa vaiheissa

Sairaudentunnottomuutta on esiintynyt läpi koko sairastamiseni muulloinkin kuin noiden selkeiden kuherrusvaiheiden aikana. Se on ottanut muodon ajatuksina, kuten: "En ole tarpeeksi sairas hakeakseni apua/ottaakseni apua vastaan" ja "olen jotenkin onnistunut huijaamaan kaikkia hoitohenkilöitäni, että olisin muka sairas tai että minulla menisi niin huonosti". Olen kokenut jatkuvaa tunnetta siitä, että olen vain feikannut koko syömishäiriöni ja ettei minulla oikeasti ole mitään ongelmaa - tai ainakin kaikkien muiden ongelmat ovat paljon vakavammin otettavia. Ajatus siitä, ettei ole tarpeeksi sairas on kuitenkin itsessään syömishäiriöoire - ja yleinen sellainen.

Sairaudentunnottomuus saattaa iskeä monesti oireillessa. Syömishäiriö on mestari selittämään mustan valkoiseksi ja perustelemaan oireilua vaikka millä ajatuksilla. Se saattaa helposti huijata luulemaan, että toimii täysin omasta tahdostaan ja terveistä motiiveista käsin, eikä suinkaan syömishäiriön ohjaamana. Olen monet kerrat saanut itseni kiinni vaikka minkälaisista perusteluista, joiden varjolla olen oireillut: "Ihan oikeasti tykkään enemmän tästä sokerittomasta ja rasvattomasta versiosta", "lähden vähän liikkumaan ihan vain nauttiakseni raittiista ilmasta", "mittaan tän riisin ihan vaan, ettei tule keitettyä ylimääräistä ja joudu heittämään roskiin"... lista on loputon.

Pystyykö sairaudentunnottomuuteen vaikuttamaan?

Sairaudentunnottomuus on vaikea oire, sillä se hämärtää tietoisuuden siitä, mikä on oikeasti omasta terveestä itsestä lähtöisin. Sairaudentunnottomuus ei ole vain sitä, että kieltää sairastavansa syömishäiriötä, vaan sitä kerta kaikkiaan saattaa sokeutua kokonaan sille, että edes olisi mitään, mitä kieltää. Pahimmillaan sairaudentunnottomana kuvittelee olevansa elämänsä voimissaan ja täysin voittamaton. Ainakin oman kokemukseni mukaan siinä hetkessä kenenkään on hyvin vaikea puuttua tilanteeseen ja läpäistä sairastuneen tietoisuutta tiedolla tämän todellisesta tilanteesta.

Sairaudentunnottomuus on osaltaan seurausta itse aliravitsemuksesta eli sillä on neurologinen pohja (Katri Mikkilä, 2019, Syömishäiriöliitto). Omalla kohdallani olen ainakin saanut kokea selvän yhteyden ravitsemustilani ja sairaudentunnottomuuden välillä. Mitä huonompi ravitsemustila, sitä sairaudentunnottomampi olen ollut. Aliravitsemustilan korjaamisen merkitystä ei siis tässäkään yhteydessä voi vähätellä, se on yksi toipumisen kulmakivistä.

Sitten kun on jo edes jollakin tasolla tietoinen siitä, että sairastaa syömishäiriötä, pystyy omaa sairaudentunnottomuuttaankin alkaa tunnistamaan ja käsittelemään. Omalla kohdallani sairaudentunnottomuus on selkeiden kuherrusvaiheiden ulkopuolella tullut ja mennyt ikään kuin aaltoillen, mikä on mahdollistanut sen, että paremmilla hetkillä on pystynyt tunnistamaan niitä tilanteita ja ajatuksia, joissa sairaudentunnottomuutta edelleen esiintyy. 

Paremmilla hetkillä olen tietoisesti pohtinut, mitkä ajatukset voisivat auttaa palauttamaan sairaudentuntoa silloin, kun se alkaa jälleen kadota. Yksi tällainen ajatus on ollut: "luotan ammattilaisten arvioon sairaudestani". Tietenkään diagnoosin puuttuminen ei tarkoita, ettei sairastaisi syömishäiriötä, mutta jos itsellä on diagnosoitu syömishäiriö, voi siitä yrittää muistutella itseään silloin, kun sairaudentunnottomuus meinaa iskeä. Toinen ajatus, jota olen monet kerrat toistellut itselleni on ollut se, että epäilys siitä, olenko "tarpeeksi sairas" on jo itsessään syömishäiriön oire.

Myös sen tiedostaminen, että ruokailuihin tai liikuntaan liittyvistä säännöistä/rutiineista poikkeamisen ei kuuluisi ahdistaa, voi auttaa herättelemään sairaudentuntoa. Jos oma ruoka- ja liikuntasuhde on terveellä pohjalla, ei ahdistu, vaikka ei voisi syödä etukäteen päättämällään tavalla, joku tarjoaisi yllättäen ruokaa tai ei pääsisikään liikkumaan ym. Tämä ajatus on ajoittain ollut ihan hyvä reality check oman ruoka- ja liikuntasuhteen tilasta.

Sairaudentunnottomuuden ei tarvitse myöskään estää toipumismyönteisiä tekoja. Olen yrittänyt ajatella sitoutuvani toipumiseen, mikä tarkoittaa sitä, että yritän edistää toipumistani myös silloin, kun en ole motivoitunut tai tunne itseäni sairaaksi. On itse asiassa hyvin todennäköistä, että syömishäiriötä sairastaessa ei koskaan tule tuntemaan itseään "tarpeeksi sairaaksi", syömishäiriölle kun ei riitä mikään. On siis turhaa ja vaarallista jäädä odottelemaan täyttä sairaudentuntoa, koska sitä ei välttämättä tule koskaan. Sen hyväksyminen, että voin tehdä toipumismyönteisiä tekoja, vaikka en tunne olevani tarpeeksi sairas, on ollut vaikea, mutta tärkeä osa omaa toipumistani.

Lähteet:

Broström, Kirsi. Syömishäiriöliitto. (30.9.2019). Syömishäiriöstä toipuminen matkana – ajatuksia syömishäiriön vaiheista. https://syomishairioliitto.fi/blogi/syomishairiosta-toipuminen-matkana-ajatuksia-syomishairion-vaiheista, viitattu 18.1.2024

Mikkilä, Katri. Syömishäiriöliitto. (17.6.2019). Syömishäiriödiagnoosit osa 3: anoreksia. https://syomishairioliitto.fi/blogi/syomishairiodiagnoosit-osa-3-anoreksia, viitattu 18.1.2024