Toivottomuus syömishäiriöstä toipumisen haasteena

Miten toipua, jos tulevaisuus tuntuu toivottomalta?

Photo by Joy Stamp on Unsplash

 

 Syömishäiriö ja masennus ovat yleisiä seuralaisia. Aliravitsemustila itsessäänkin aiheuttaa masennusta ja ahdistusta (aiheesta lisää mm. tästä Syömishäiriöliiton blogipostauksesta ja tästä Syömishäiriökeskuksen Omenatupa-blogipostauksesta) ja toisaalta monilla voi olla syömishäiriön lisäksi muitakin diagnooseja.

 Näin on myös omalla kohdallani. Luultavasti kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuudesta jo kauan ennen syömishäiriötä. Toisaalta syömishäiriöllä ja siihen liittyneellä aliravitsemuksella on ollut hyvin selkeä negatiivinen vaikutus, eli syömishäiriö on vain voimistanut jo ennestään kärsimääni masennusta. Ahdistuksen suhteen tilanne on ehkä monimutkaisempi, koska toisaalta syömishäiriö on toiminut eräänlaisena ahdistuksen hallintakeinona, toisaalta sen myötä ahdistus ei todellisuudessa ole poistunut mihinkään, se on vain muuttanut muotoaan. Toisaalta kaikkein huonoimmillani olin niin väsynyt, etten jaksanut edes ahdistua kunnolla mistään.

 Yksi vaikeimmista asioista toipumisen aloittamisen suhteen olikin juuri se valtava toivottomuus, näköalattomuus ja merkityksettömyyden tunne, johon olin vajonnut. Olin umpikujassa. En jaksanut enää nykyistä elämääni syömishäiriön kanssa, mutta ajatus toipumisesta ei tuntunut sen paremmalta vaihtoehdolta. Tulevaisuus näytti täysin mustalta. Minulla ei tuntunut olevan paikkaa siinä, ei mitään annettavaa, ei mitään koettavaa. Tulevaisuudella ei ollut tarjottavanaan minulle mitään, miksi siis toipua?

 Vaati valtavaa ajatustyötä ja ponnistelua päästä siihen pisteeseen, että päätin lopulta kokeilla toipumista vielä kerran. Vaikka tuntui, että olin umpikujassa, tiedostin myös, että syömishäiriö ainakin on varmasti tuhoon vievä vaihtoehto. Se oli tie, jota olin tallannut jo niin monta kertaa, että alkoi olla selvää, ettei se vienyt mihinkään. Tuntui, että olin hakannut turhaan päätäni seinään monta vuotta. 

 En siis aloittanut toipumistani motivoituneena, toiveikkaana tai edes kovin päättäväisenä. Pitkän aikaa tuntui siltä, että vain raahauduin eteenpäin pimeydessä, tietämättä kunnolla, mihin olin matkalla ja pääsisinkö koskaan perille. Kipuilin toipumismotivaation kanssa pitkään, koska sitä ei yksinkertaisesti tuntunut olevan. Olin vain pakomatkalla poispäin varmasta tuhosta uskoen samalla, että toisessa suunnassa odottaisi vain toisenlainen tuska. Vaikka tekisin mitä tahansa, mikään ei vapauttaisi minua koko sisintäni kalvavasta itseinhosta, häpeästä ja arvottomuudesta. Edelleen tuntuu ajoittain samalta, mutta nykyään on myös toiveikkaampia hetkiä.

 Törmäsin toipumiseni alussa What Mia did next Youtube-kanavaa pitävän Mia Findlayn Instagram-tilillä oivaltavaan lainaukseen, jossa hän totesi, ettei toipumiseen aina tarvita motivaatiota. Ajatuksena oli, että teemmehän me elämässämme valtavasti erilaisia asioita ilman, että olemme niihin aina motivoituneita: maksamme laskut, menemme töihin, ruokimme lemmikit jne. Siispä hän nosti esille ajatuksen sitoutumisesta. Sen sijaan, että odotamme motivaatiota, meillä on mahdollisuus päättää sitoutua toipumiseen. Sitoutumisella on mahdollisuus kantaa myös niiden hetkien yli, kun motivaatiota ei ole. Tuo ajatus tuli juuri oikealla hetkellä omalla toipumispolullani. Siitä tuli pitkäksi aikaa toipumiseni kantava ajatus, koska muuta motivaatiota tai toivoa ei ollut. Päätin, että toipuminen olisi nyt se polku, jota olen sitoutunut kokeilemaan.

 Olen ollut valtavan onnekas siinä, että tällä kertaa olen saanut todella hyvää hoitoa (aikaisemmista kokemuksista en valitettavasti voi sanoa ihan samaa) ja tukea toipumiseeni. Ilman saamaani tukea en olisi päässyt siihen pisteeseen, jossa olen nyt. Edelleen liian moni jää ilman kunnollista apua syömishäiriöönsä: ongelmia on niin syömishäiriöiden tunnistamisessa, asuinpaikkojen eroista tarjolla olevan avun suhteen, terveydenhuollon ammattilaisten syömishäiriöosaamisessa että ylipäätään mielenterveyspalveluiden liian pienissä resursseissa. 

 Toipumisen tie kannattaa aina

 Nyt, kun olen jo päässyt toipumisessani pidemmälle, pystyn tarkastelemaan asioita paljon useammasta näkökulmasta kuin aikaisemmin. Ravitsemustilan korjaaminen, keskusteluapu ja lääkitys ovat auttaneet masennukseen ja ahdistukseen sen verran, että olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta ilman, että ainoat päälleni hyökyvät tunteet ovat kauhu, ahdistus ja lamaantuneisuus. 

 Tiedän kokemuksesta, että mitkään ulkopuolelta tulevat kannustukset ja lohdutuksen sanat eivät auta silloin, kun on syvällä omassa toivottomuudessa ja näköalattomuudessaan. Haluan kuitenkin listata joitakin niistä tähän. Ehkä et pysty vastaanottamaan sanoja juuri nyt, mutta voit palata niihin aina myöhemmin. Itse ainakin huomaan, että vaihtelee hyvin paljon oman olon mukaan, pystyykö muiden tukea ja sanoja ottamaan vastaan.

 Kun vain sinnikkäästi jatkaa toipumistyötä, lupaan että tulee päivä, kun kaikkea ympäröivä harmaus alkaa hellittää. En vielä muutama kuukausi sitten kyennyt uskomaan sitä itsekään ja siksi tuntuukin uskomattomalta, että olen päässyt tähän pisteeseen, jossa olen nyt. En tarkoita, että voisin nyt superhyvin ja kaikki olisi ihanaa, mutta moni asia on myös toisin kuin ennen.

 Aluksi olin pettynyt, ettei vointini lähtenytkään suureen nousuun ravitsemustilan parantuessa ja syömishäiriöoireilun hellittäessä, mutta nyt pystyn näkemään asian toisin. Ei syömishäiriöstä toipuminen automaattisesti poista masennustani ja paranna kaikkia ongelmiani. Mutta aktiivisen syömishäiriöoireilun ja aliravitsemuksen lievittyminen mahdollistaa sen, että ylipäätään pystyn ottamaan apua vastaan ja käsittelemään ongelmien taustasyitä ja menneisyyttäni. Mieli on monimutkainen kokonaisuus, eikä ongelman ytimessä ole aina pelkästään syömishäiriö.

♢

1. Aliravitsemustilan korjaaminen on psyykkisen toipumisen edellytys

 Aliravitsemustila heikentää ajattelukykyä ja aiheuttaa ajatusten joustamattomuutta ja pakonomaisuutta. Aivoilla ei yksinkertaisesti ole energiaa käsitellä asioita. Aliravitsemustila ylläpitää syömishäiriöoireita ja estää psyykkisen toipumisen. Tämän tiedostaminen auttoi minua päätöksessä aloittaa toipuminen. Lisäksi olin vain totaalisen uupunut siihen, miten pakonomaisesti ajatukseni pyörivät ruoan, syömisen ja liikunnan ympärillä - millekään muulle ei ollut tilaa eikä energiaa. Kun siis syöminen tuntuu vaikealta, yritän edelleen pitää mielessä, että se on energiaa aivoilleni.

 Tiedän myös, että aliravitsemustilan korjaaminen vapauttaa tilaa muiden mielen haasteiden käsittelyyn. Tuskin esimerkiksi masennusta, itseinhoa tai ahdistuneisuutta on mahdollista lievittää niin kauan, kun keho on hätätilassa nälkiintymisen vuoksi ja kaikki ajatustila kuluu syömisen, ruoan ja liikunnan ympärille.

 On ollut tärkeää tiedostaa ajatuksen siitä, että pystyisi toipumaan ja samaan aikaan kuitenkin rajoittamaan painoaan, olevan puhtaasti syömishäiriön tuottama. Vaikka syömishäiriöajatukset väittäisivät mitä tahansa muuta, totuus on se, että ei ole olemassa mitään välitilaa, jossa voisi päättää pysyä jossakin tietyssä painossa ja kuitenkin olla toipunut. Ainoa vaihtoehto on alkaa vastata kehon tarpeisiin ja luottaa siihen, että se vähitellen toipuessaan hakeutuu hyvinvointipainoalueelle. Hyvinvointipainossa sekä keho että mieli voivat hyvin.

2. Sinussa on jo kaikki tarvittava voima toipumiseen

 Jokaisessa meissä on. Sen löytäminen ja valjastaminen käyttöön voi joskus olla hyvinkin vaikeaa, mutta se on jo olemassa sinussa. 

3. Toipuminen on aluksi ihan helvetin vaikeaa, mutta se helpottaa ajan kanssa

 Kun syömishäiriö on pitkään ollut ainoa selviytymiskeino ja tapa turruttaa negatiiviset tunteet, tuntuu siitä irrottaminen kamalalta - kuin hyppäisi kylmään veteen tai tyhjän päälle. Tuntuu, että ilman syömishäiriötä ei ole mitään keinoa pärjätä pahan olon, ahdistuksen ja pelkojen kanssa. Että ilman syömishäiriötä ei yksinkertaisesti pysty sietämään olemassaoloa.

 Kaikista vaikein vaihe toipumisessani tähän asti on varmaankin ollut se, kun paino oli alkanut jo hiukan korjaantua, mutta mieliala ja olo eivät yhtään. En ollut vielä löytänyt syömishäiriön tilalle uusia keinoja sietää ahdistusta ja kehovihaani. Kaiken jo olemassa olleen pahan olon päälle hyökyi siis aivan sietämättömältä ja hallitsemattomalta tuntunut ahdistus, kauhu, häpeä ja itsesyytökset painonnoususta, vaikka tiedosti, että juuri painon ja ravitsemustilan korjaamiseen - ja lopulta toipumiseen - tässä yrittääkin tähdätä. 

 

 Minua auttoi, kun hoitohenkilökunta tiedosti, missä toipumisen vaiheessa olin. He kertoivat, että en ollut kokemukseni suhteen yksin, vaan päinvastoin, tämä oli hyvin monille vaikein vaihe toipumisessa. Ajatus siitä, että kunhan tästä vaiheesta selviää niin ollaan voiton puolella, toi rohkeutta jatkaa toipumista sietämättömästä olosta huolimatta. Ja se kannatti, sillä ainakin tällä hetkellä tuntuu, että haastavin vaihe on jo selätetty, vaikka edelleen tulee myös takapakkeja ja vaikeita hetkiä.

4. Väsymys helpottaa, mutta sille ei voi asettaa aikataulua

 Tiedän, miten paljon haluaisi jonkun päivämäärän, lupauksen siitä, että "tuohon saakka kun jaksat, niin helpottaa". Valitettavasti keholle ja mielelle ei voi asettaa aikatauluja, vaan toipuminen tapahtuu aina omalla tahdillaan. Emme voi vain mielivaltaisesti päättää, kauanko keholla saa kestää kokemastaan kuormituksesta palautumiseen. 

 Varmaa on se, että väsymys kyllä aikanaan helpottaa, kun antaa itselleen luvan ja aikaa levätä.

5. Toipuminen vaatii rohkeutta ottaa askelia, vaikka ei juuri nyt näkisi eteensä

 Toipuminen on pelottavaa osittain senkin vuoksi, että se on jotain tuntematonta. On ymmärrettävää, että tuntematon aiheuttaa pelkoa. Minua on auttanut ajatus, että toipuminen on kuin joutuisi astelemaan pimeässä. Päästäkseen eteenpäin täytyy uskaltaa ottaa askelia, vaikka ei tiedä, mitä matkan varrella tulee eteen. 

6. Kukaan täysin toipunut ei ole katunut toipumistaan

 Tiedätkö ketään, joka sanoisi olevansa täysin toipunut syömishäiriöstä ja katuvansa sitä? En minäkään. Omalla kohdalla voi tuntua mahdottomalta kuvitella, että toipumisesta voisi seurata jotain hyvää, mutta joskus auttaa, kun kuulee jo toipuneiden henkilöiden kokemuksia asiasta.

7. Sopiva aika aloittaa toipuminen on nyt, vaikka syömishäiriö yrittäisi vakuuttaa muuta

 Syömishäiriöajatukset ovat salakavalia ja yrittävät tehdä kaikkensa, jotta sairastunut pysyisi syömishäiriössään kiinni. Mieleni syötti vaikka minkälaisia uskotteluja siitä, miksi en voisi vielä aloittaa toipumista. Niitä oli mm. ajatus, että en ole tarpeeksi sairas "ansaitakseni" toipua, että minun pitäisi laihtua vielä x määrä, että elämäntilanteeni ei ole sopiva toipumiselle, että en ole vielä valmis päästämään syömishäiriöstä irti... oli tilanne mikä tahansa, aina oli jokin "syy" pitää kiinni syömishäiriöstä.

 Tunne, ettei ole tarpeeksi sairas, on yksi syömishäiriön oire. Totuus on se, että syömishäiriölle ei riitä mikään. Sitä maagista "oikeaa hetkeä" ei koskaan tule: koskaan ei ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi sairas, tarpeeksi pohjalla. 

 Aika harvoissa muissa sairauksissa sairastunut ajattelee, ettei ole tarpeeksi sairas voidakseen toipua. Oletko koskaan kuullut flunssa-, syöpä- tai murtumapotilaan sanovan samaa? Niinpä. Sen lisäksi, että syömishäiriöitä ei muutenkaan voi asettaa millekään vaikeusasteikolle järjestykseen, sairauden vaikeudella tai pituudella ei edes ole mitään merkitystä sen kannalta, ansaitseeko joku toipua vai ei. 

 Henkilö, joka on sairastanut syöpää vuoden ansaitsee toipua aivan yhtä paljon kuin henkilö, joka on kamppaillut syövän kanssa useamman vuoden. Niin myös pikkurillinsä ja säärensä murtaneet henkilöt ansaitsevat toipua keskenään aivan yhtä paljon, aivan kuten jokainen syömishäiriötä sairastavakin. Tarve tuntea itsensä "tarpeeksi sairaaksi" on siis yksinomaan syömishäiriön tuottama oire.

8. Toipuminen ei ole pelkästään suoraviivaista nousua ja se on täysin okei

 Myös toipumisen aikana ilmenevät vaikeudet voivat aiheuttaa toivottomuutta. Minua on helpottanut kuulla muiden kokemuksia ja tiedostaa sitä kautta, että toipumisprosessi ei todellakaan ole aina pelkkää suoraa nousua ja jatkuvaa etenemistä. Toipumisen tiellä tulee melkein väistämättä eteen kiviä ja niihin kompastuminen ei tarkoita sitä, että olisi epäonnistunut ja kaikki siihen mennessä tehty toipumistyö olisi turhaa.

 Yritän pitää mielessä, että toipumista ei voi suorittaa. Ylisuorittamiseen taipuvainen puoleni haluaisi muodostaa toipumisesta jonkinlaisen siistin kaavion, jolla olisi selkeä alku ja loppu, ja suoraviivainen tie niiden välillä. 

 Harjoittelen olemaan itselleni armollisempi ja toipumiseen liittyvät takapakit ovat oikeastaan oivallisia tilaisuuksia siihen. Kun siis sorrun oireilemaan syömishäiriön mukaan, yritän suhtautua siihen pelkkänä mutkana matkassa. Vaistomainen reaktioni olisi ajatella, että olen epäonnistunut ja kaikki siihen astinen toipumistyö on ollut turhaa. Että voisin yhtä hyvin nyt jatkaa syömishäiriön mukaan toimimista, palata tuttuun ja turvalliseen.

 Kun kompastuu, on mahdollista nousta ja jatkaa matkaa, sen sijaan, että jäisi tuleen makaamaan. Jos sortuu yhdellä aterialla toimimaan syömishäiriön mukaan, voi yrittää korjata suuntaa seuraavalla. Vaikka sortuisi oireilemaan kokonaisen päivän, viikon tai kuukaudenkin, aina on mahdollista korjata suuntaa kohti toipumista. Mitä enemmän toipumistyötä alkaa olla takana, sitä helpommaksi korjausliikkeiden tekeminen tulee. Mikään toipumisen eteen tehty työ ei koskaan ole turhaa. 

9. Toipuminen antaa mahdollisuuden löytää uutta merkitystä elämään

 Ajatus kaikesta siitä ajasta, jonka olen heittänyt hukkaan syömishäiriötä sairastaessani, aiheuttaa minussa usein toivottomuutta. Minun on edelleen vaikea kuvitella itselleni tulevaisuutta. Vajoan lamaannuttavaan merkityksettömyyden tunteeseen, josta on vaikeaa pyristellä irti. 

 Olen kuitenkin yrittänyt pitää mielessäni ajatuksen siitä, että toipuminen on mahdollisuus löytää uutta merkitystä ja sisältöä elämään syömishäiriön tilalle. Vaikka siihen on yhä vaikea uskoa, ehkä on jo hyvä alku, että pitää tuon ajatuksen mukanaan. 

♢

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Kiitos, kun luit ♡ Valtavasti voimia ja rohkeutta toipumiseesi.