Syömishäiriön seuraukset (osa 3) - Sosiaalinen puoli

Syömishäiriö on yksinäinen sairaus

TW: Mainintoja alkoholismista, koulukiusaamisesta ja itsensä vahingoittamisesta, sekä kuvailua itseinhosta. Ethän lue, jos epäilet aiheen olevan liian raskas juuri nyt. Tärkeintä on, että suojelet itseäsi. ♡

Photo by Kristina Tripkovic on Unsplash

 Tämä on kolmas osa syömishäiriön seurauksia käsitteleviin kirjoituksiini. Ensimmäisessä osassa pohdin syömishäiriön psyykkisiä ja toisessa fyysisiä seurauksia. Nyt keskityn siihen, millaisia sosiaalisia seurauksia syömishäiriöllä on ollut.

Syömishäiriötä edeltävä aika

 Ennen kuin sukellan siihen, millaisia seurauksia syömishäiriöllä on ollut sosiaaliseen elämääni, on mielestäni oleellista tarkastella, millaiset sosiaaliset suhteet ja haasteet edelsivät sairastumistani. On mahdotonta vetää mitään tarkkaa rajaa sille, mitkä ovat syömishäiriötä edeltäviä ongelmia ja mitkä puhtaasti sen seurauksia.

 Olin jo lapsena melko ujo. Minulla kesti monia kauemmin tottua uusiin tilanteisiin ja ihmisiin, mutta avauduin kuorestani, kun sain totutella ja tutustua ympäristöön omassa tahdissani. Tutussa ympäristössä olin sosiaalinen ja riehakas, kuten pienet lapset usein tuppaavat olemaan. Minua seurasivat kuitenkin jo aivan pienestä pitäen varjot, joita en vielä tuolloin osannut tunnistaa saati sanoittaa.

 Kasvoin alkoholistiperheessä. Toinen vanhemmistani on juonut koko lapsuuteni ajan. Jälkikäteen ajateltuna olen kokenut jo hyvin pienestä pitäen valtavaa turvattomuutta. Alkoholistiperheessä eläminen on varmasti yksi avaintekijöistä nykyisten mielenterveysongelmieni taustalla. Vasta nyt psykoterapian aloitettuani olen alkanut tutkia ja purkaa koko tuota sotkuista ja solmuista kyhäelmää, lapsuuttani. Lasisen lapsuuden ja syömishäiriön yhteys ansaitsee ihan oman postauksensa - luultavasti joskus tulevaisuudessa, kun olen ensin selvittänyt omia ajatuksianikin sen ympärillä enemmän. 

 Ala-asteen alkupuolella minua alettiin kiusata koulussa. Olin jo ennen sitä kokenut ulkopuolellejättämistä ja juoruilua, mutta varsinainen kiusaaminen alkoi ollessani kolmannella luokalla. Siitä alkoi varsinainen mielenterveyteni syöksykehä. Jo varhaisiin ihmissuhteisiini on kuulunut turvattomuutta, satutetuksi tulemista sekä kohtaamattomuuden ja näkymättömyyden kokemuksia, joilla on varmasti ollut suuri vaikutus siihen, millaisia myöhemmät ihmissuhteeni sekä ajatukseni ja kokemukseni niistä ovat olleet. 

 Lapsuuden sosiaaliset ympäristöni olivat hyvin monella tavalla vahingollisia, turvattomia ja vinksallaan. Muutuin nopeasti ahdistuneeksi, yhä enenevissä määrin itseään inhoavaksi ja syrjäänvetäytyvämmäksi lapseksi. Jälkikäteen ajateltuna olen todennäköisesti ollut masentunut jo ala-asteella. En muista millä alakoulun luokalla olin, kun ajattelin ensimmäistä kertaa itseni vahingoittamista ja itsemurhaa. Kehoni muistan ajatelleeni vääränlaisena ensimmäistä kertaa jo ennen kouluikää, mutta lopulta itseinhosta muodostui yhä nopeammin syvenevä kierre. Ensimmäiset syömishäiriöoireiluun viittaavat merkit häivähtivät jo ala-asteen lopulla, mutta varsinaisesti syömishäiriöni alkoi yläasteen alussa.

 Olen kuitenkin ollut monessa suhteessa myös onnekas - minulla oli myös koulukiusaamisaikoina oma pieni ystäväpiiri, jolla oli varmasti ratkaiseva vaikutus siihen, että onnistuin pysyttelemään pinnalla henkisestä pahoinvoinnistani huolimatta. Toinen vanhemmistani ei juonut, minkä pystyn näkemään jälkikäteen myös onnekkaana - siitäkin huolimatta, että perhedynamiikka lapsuudenkodissani oli monella tavalla pielessä. Yläasteella kohtasin monia aivan ihania opettajia, jotka tietämättään toimivat jonkinlaisen turvallisen aikuisen roolissa. En koskaan uskaltanut varsinaisesti tukeutua heihin, mutta jo heidän olemassaolollaan oli suuri vaikutus.

  Ystävistä huolimatta olen toisaalta aina kokenut ulkopuolisuutta ja emotionaalista yksinäisyyttä. Aivan kuin minun ja muiden ihmisten välillä olisi aina jokin muuri, läpipääsemätön seinä, joka piirtää näkyviin ilmiselvän, perustavanlaatuisen erilaisuuteni muihin - typeryyteni, surkeuteni, rumuuteni. En ole uskaltanut päästää ihmisiä lähelleni ja luottaa heihin.

 Ulkopuolisuuden, itseinhon ja yksinäisyyden värittämät tunteet ja ajatukset ovat varmasti vaikuttaneet siihen, miksi alun alkaenkaan sairastuin syömishäiriöön. Samaan aikaan syömishäiriö on kuitenkin eksponentiaalisesti voimistanut juuri näitä kokemuksia. Käykin aika monimutkaiseksi, jos yrittää liikaa erotella, mikä on syömishäiriön syytä ja mikä seurausta. Syömishäiriö aiheuttaa haasteita sosiaalisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen sekä toisaalta syventää jo olemassaolevia ongelmia.

Elämän kutistuminen

 Syömishäiriö kutistaa elämän pienen pieneen häkkiin. Mitä kauemmin sairastaa, sitä tiukemmaksi syömishäiriön ote käy ja sitä vähemmän elämässä on liikkumatilaa. Usein tilannetta ei edes huomaa itse, ennen kuin tilaa on niin vähän, että jokaisella liikahduksella kolahtaa häkin kaltereita vasten ja on tukahtumaisillaan syömishäiriön kuristukseen. 

 Sairastaessa koko elämä pyörii ruoan, syömisten ja painon tarkkailun, rajoittamisen, suunnittelun ja ylipäätään niiden ajattelun ympärillä. Joskus oireisiin kuuluu lisäksi pakkoliikuntaa ja/tai muita pakonomaisia toimintoja. Pakkoliikunnan lisäksi minulla on ollut vaiheita, kun pakkomielteisyys on kohdistunut esim. hygieniaan ja siivoukseen tai erilaisten onnettomuuksien ja sairauksien uhkaan. On ollut aikoja, kun jo pelkkä kotoa poistuminen ahdisti, koska maailma tuntui niin uhkaavalta paikalta.

 Ihmissuhteille jää siis yksinkertaisesti yhä vähemmän tilaa, kun elämä alkaa kiertyä tiukemmin syömishäiriön ympärille. Omalla kohdallani se on tuntunut siltä kuin syömishäiriö saisi kääntymään sisäänpäin. Syömishäiriön ulkopuoliselle maailmalle ei vain lopulta riitä enää kiinnostusta ja voimavaroja. Syömishäiriö voi myös saada haluamaan eristäytyä muusta maailmasta omaan pieneen syömishäiriökuplaansa, jotta voi sairastaa ja oireilla rauhassa.

 Ihmisten tapaaminen on hankalaa, kun kaikki pitää sovittaa tiukkojen ruoka-aikojen ja -sääntöjen sekä pakkoliikunnan mukaan. Syömishäiriö ei halua lähteä tapaamisiin, jos on pienikin mahdollisuus, että niissä tarjotaan ruokaa ja voi joutua syömään. Tai jos aikaa ei ole sekä tapaamiseen että pakkoliikuntaan, pakkoliikunta ajaa aina edelle. Ylipäätään mikä tahansa poikkeama rutiineista voi aiheuttaa suunnatonta ahdistusta. Lopulta tuntuu helpommalta vain olla lähtemättä mihinkään. 

Persoonan peittyminen syömishäiriön alle

 Syömishäiriöllä on niin valtava vaikutus koko elämään, että sitä sairastaessa lopulta kadottaa itsensä kokonaan. Tuntuu kuin olisi vain tyhjä kuori ja pelkää, että jäljelle ei jää yhtikäs mitään, jos luopuu syömishäiriöstä. Todellisuudessa oma persoona ei kuitenkaan katoa mihinkään. Syömishäiriö on vain peittänyt ja tallonut sen alleen hyvin tehokkaasti, lukinnut jonnekin syvälle pimeään. Vasta syömishäiriöstä irtipäästäminen antaa todelliselle minälle mahdollisuuden tulla jälleen esiin. 

 Syömishäiriön seurauksena myös tunne-elämäni latistui täysin. On melko selvää, että yhteyden kokeminen muihin ihmisiin on hyvin vaikeaa, kun mikään ei tunnu miltään ja ajelehtii elämässään merkityksettömyyden tunteessa ja tyhjyydessä. Kun yhteys omaan itseen on poikki, on varmaan ihan järkeenkäypää, ettei silloin koe yhteyttä muihinkaan ihmisiin. 

 Olen myös pohtinut, miltä syömishäiriö saattaa näyttää muiden silmin. Sairastuneen (näennäinen) persoonallisuuden muuttuminen ja vetäytyminen omaan kuoreensa voi näyttäytyä muille radikaalina ja hämmentävänäkin muutoksena. Syömishäiriöön sairastunut voi vaikuttaa kuin eri ihmiseltä. Ainakin itsestäni on näin jälkikäteen tuntunut siltä, että olin sairastuttuani kuin eri ihminen ja uskon, että se on saattanut vaikuttaa siltä myös ulkopuolisista.

 Syömishäiriö muokkasi kiinnostuksenkohteita, arvoja ja ajatuksiani maailmasta. Varsinkin vielä syömishäiriön "kuherrusvaiheessa" ollessani olin yhtäkkiä valtavan kiinnostunut terveydestä, liikkumisesta ja "kurinalaisesta" elämäntavasta. En ollut näistä lainkaan kiinnostunut ennen sairastumistani. Muutuin suorituskeskeiseksi ja takakireäksikin ihmiseksi. Sen sijaan luovat harrastukseni ja ajatukseni jäivät paitsioon, samoin kuin kyky olla spontaani, hassutteleva, riehakas ja mielikuvituksellinen. En ollenkaan ihmettele, jos tuon ajan kavereillani on ollut vaikeuksia tietää, miten suhtautua yhtäkkiseen muutokseeni. 

Muiden reaktiot 

 Siitä päästäänkin muiden reaktioihin. Syömishäiriöt ovat monimutkaisia ja yksinäisiä sairauksia. Muiden on joskus vaikeaa ymmärtää syömishäiriötä ja sitä sairastavaa henkilöä. Syömishäiriö voi myös herättää joissakin ihmisissä suoranaista pelkoa ja siitä kumpuavaa torjuntaa. Sairastuneen lähipiiri voi olla myös epävarma, miten suhtautua syömishäiriöön ja toimia sairastuneen ympärillä. 

 Vaikka ymmärrän, miten vaikeaa syömishäiriöön voi olla suhtautua, sairastuneen näkökulmasta muiden ymmärtämättömyys, pelko ja torjunta ovat kuitenkin todella kipeitä kokemuksia. Muiden ymmärtämättömyys lisää omaa yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunnetta. Ymmärtämättömyys myös saa ihmiset usein lausumaan kommentteja, jotka pahimmillaan triggeröivät yhä syvemmälle syömishäiriöön. Surullisinta on, kun jälkikäteen näen, miten en syömishäiriöni pahimpinakaan aikoina olisi mitään niin kaivannut kuin ymmärretyksi ja nähdyksi tulemista. Syömishäiriö toimii panssarin tavoin ja estää todellisten tarpeiden näyttämisen ja täyttymisen.

 Ruoka-, keho- ja liikuntasuhteen ongelmat ovat valtavan yleisiä. Olenkin herännyt pohtimaan, olenko kenties omalla oireilullani triggeröinyt muita ihmisiä tietämättäni tai vahvistanut ympäristössäni laihdutuskulttuurin sanomaa. Kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön, eikä sairastunut pysty hallitsemaan oireiluaan. Tarkoitukseni ei siis ole syyllistää itseäni tai muita sairastuneita. On kuitenkin mielestäni realistista pohtia, olenko itse aina ollut terveellistä seuraa muille, varsinkaan silloin, kun en vielä tiedostanut sairastavani syömishäiriötä.

 Syömishäiriöni alussa elin sairauden kuherrusvaiheessa ja olin pitkän aikaa täysin sairaudentunnoton. Jälkikäteen on kamalaa ajatella, miten olen kohdellut perheenjäseniäni silloin. Olen arvostellut heidän syömisiään ja ruokavalintojaan, julistanut omaa "terveellistä" sanomaani ja tuntenut jopa ylemmyyttä omien valintojeni johdosta. Hetken aikaa lähipiirilleni ja muille ihmisille on kenties näyttänytkin siltä, että olen vain terveysfanaatikko, ja että elän superterveellisesti ja kurinalaisesti. Viimeistään jossain vaiheessa (ja paljon ennemmin kuin minä itse) muut ovat kuitenkin todennäköisesti alkaneet nähdä, ettei toimintani ole ihan normaalia. Pelkään silti, että olen ehtinyt vaikuttaa negatiivisesti ympärilläolijoideni ruoka/keho/liikuntasuhteeseen. 

 Muilla ihmisillä on oikeus suojella itseään ja asettaa tarpeellisia rajoja. En siis syytä ketään, joka on kenties ottanut etäisyyttä minuun sairauteni aikana. Ymmärrän, että syömishäiriötä sairastavan ihmisen seura voi olla hyvin triggeröivää ja vahingollista - varsinkin, jos itsellä on samankaltaisia haasteita.

 En ole varma, onko kukaan juuri tästä syystä ottanut minuun etäisyyttä, mutta moni ihmissuhteeni on kuivunut kokoon syömishäiriövuosieni ja elämäni aikana (toki siihen on varmasti vaikuttanut myös oma kykyni pitää yhteyttä). Toki toivon, että ihmiset pystyisivät puhumaan suoraan ja kertomaan syyn mahdolliselle päätökselleen etääntyä minusta, mutta ymmärrän, että se voi olla vaikeaa. Tämä on kipeä aihe pohtia, mutta en pidä lainkaan epätodennäköisenä, etteikö syömishäiriöni olisi voinut karkottaa ihmisiä ympäriltäni. Varsinkin, kun vielä ottaa huomioon, etten koskaan kertonut syömishäiriöstä ystävilleni, vaan pidin tiukan epätoivoisesti yllä omia kulissejani ja etäisyyttä muihin ihmisiin.

Häpeä ja itseinho

 Häpeä tuntuu olevan koko olemassaoloani leimaava avainkokemus. Se on niin valtava aihe ja tuntuu liittyvän vähän kaikkeen elämässäni, että tässä yhteydessä keskityn pääasiassa siihen häpeään, mitä syömishäiriöoireilu on minussa herättänyt. 

 Yhteydenpito muihin ihmisiin ja tapaamisiin meneminen on tuntunut hyvin haastavalta siis senkin vuoksi, että olen yksinkertaisesti hävennyt liikaa omia oireitani. Olen pelännyt, että muut näkevät ahdistukseni ruokailutilanteessa, oudot rituaalini tai ihmettelevät kieltäytymistäni ruoasta. Yksi herättelevä kokemus oli, kun ystäväni oli luonani kylässä ja jossakin vaiheessa tajusin, että minulla ei ole tarjota mitään järkevää välipalaa tai päivällistä, koska kaappini ovat niin tyhjät ja täynnä pelkkiä turvaruokiani.

 Osa syömishäiriöoireista on myös jo itsessään tuntunut häpeällisiltä, vaikka niitä ei toteuttaisikaan muiden nähden. On tuntunut, että on kamala, iljettävä ja naurettava ihminen. Häpeä tuntuu ryömivän ihon alle ja paistavan läpi kaikille kuin huutomerkki: katsokaa, tämä tässä on epäonnistunut, likainen ja ruma luuseri, säälittävä ihmispaska! (Huom. mikään syömishäiriöoire ei tietenkään oikeasti ole häpeällinen, vaikka syömishäiriö saa joskus tuntumaan siltä!)

 Myös painoni ja erityisesti sen muutokset ovat herättäneet häpeää. Vaikeinta on ollut sietää painon korjaantumista. Syömishäiriö saa kaikki kehon muutokset tuntumaan suuremmilta kuin ne oikeasti ovatkaan. Yritän pitää mielessä ajatuksen, että koko kehonkuvani on ilmeisen vääristynyt. Tuntuu, että kaikki näkevät heti pienimmätkin muutokset painossani ylöspäin. Pelkään jatkuvasti, että joku kommentoi muuttunutta ulkomuotoani.

 Sen jälkeen, kun tulin tietoiseksi syömishäiriöstäni, myös alipainoisuus on herättänyt häpeää, vaikka samaan aikaan olen jatkuvasti tuntenut oloni liian suureksi ja pyrkinyt pudottamaan lisää painoa. Terve puoleni oli tuohon aikaan siis jo tietoinen, että painan liian vähän, mutta samaan aikaan myös syömishäiriöääni oli todella voimakas. Oli siis vaihe, kun häpesin sekä alipainoani että ajatusta painonnoususta. En toisaalta halunnut ihmisten katsovan minua ja ajattelevan, että "sairastaakohan tuo tyyppi syömishäiriötä", mutta samaan aikaan halusin silti laihtua yhä lisää.

 Myös kehohäpeä on siis monesti saanut minut eristäytymään ja jättäytymään pois ihmisten ilmoilta. Ajatus siitä, että joku saattaisi kiinnittää huomiota kehooni on tuntunut yksinkertaisesti liian vaikealta. 

 Häpeä liittyy olennaisesti myös itseinhoon. Vaikka olen vihannut itseäni jo kauan ennen syömishäiriötä, syömishäiriö on kyllä loppupeleissä vain pahentanut itseinhoa. Minun on aina ollut vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi olla tekemisissä kanssani, 'eivätkö he näe miten kamala ja kuvottava ihminen olen?' Minulla on jatkuvasti ystävyyssuhteissani sellainen olo, että olen jotenkin onnistunut huijaamaan heidät luulemaan, että olen siedettävä ihminen. Ennemmin tai myöhemmin totuus paljastuu ja he näkevät, miten hirveä olen oikeasti. Tai sitten ajattelen, että ihmiset ovat kanssani vain säälistä, hyötyäkseen minusta tai koska eivät kehtaa sanoa, ettei heitä kiinnosta seurani. 

 Itseinho saa minut usein tuntemaan itseni merkityksettömäksi ja taakaksi muille ihmisille. Syömishäiriö on ollut yksi tapa yrittää hallita häpeää ja itseinhoa, mutta lienee jo selvää, ettei se ole ollut ratkaisu mihinkään - päinvastoin. Olen vielä aivan polun alkupäässä itseinhon käsittelyn suhteen, mutta ainakin tiedän, ettei syömishäiriöstäni ole tarjoamaan helpotusta tähän asiaan. 

Merkityksellisyyden ja yhteyden löytäminen muihin uudelleen?

 Koen, että syömishäiriö on haitannut ihmissuhteitani monin eri tavoin. Varsinkin jälkikäteen, kun olen jo hyvää matkaa toipumassa, pystyn näkemään, miten suurta tuhoa syömishäiriö on elämässäni aiheuttanut kaikilla sen osa-alueilla. Tuntuu kuin syömishäiriö olisi varastanut minulta viimeiset kahdeksan vuotta elämästäni, vähintäänkin. Koko teini-ikäni ja sitä seuranneet ikävuodet ovat valuneet hukkaan sairastaessa.

 Tuntuu usein siltä, että olen jäljessä muita ikäisiäni. Eniten tähän tunteeseen on vaikuttanut opintojen venyminen jäädessäni pitkälle sairauslomalle. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni, että olen vielä nuori, eikä minulla ole todellisuudessa kiire mihinkään. On silti vaikeaa nähdä, miten oma vuosiluokka on jo siirtynyt eteenpäin samalla, kun itse junnaa vieläkin yliopisto-opintojen alussa, eikä ole vieläkään kunnolla opiskelukykyinen. Olen tippunut oman vuosiluokkani ulkopuolelle, mikä tekee entistä vaikeammaksi opintoihin palaamisen. Tuntuu, että olen täysin omillani. En ehtinyt fuksivuoden alussa kotiutua yliopistoelämään ja oppia sen käytänteitä. Tunnen olevani täysin irrallinen, tuohon maailmaan kuulumaton osanen. 

 Opinnot eivät kuitenkaan ole ainoa asia, minkä vuoksi tunnen jääneeni jälkeen ikäisistäni. Nuoruuteni on kulunut syömishäiriön ja pakonomaisen suorittamisen ympärillä. Minulla ei ole ollut voimavaroja, kiinnostusta eikä aikaa itseni toteuttamiseen ja etsimiseen, kestävien ihmissuhteiden muodostamiseen, harrastuksiin... no, elämiseen. Valtavan moni ystävyyssuhteeni on näiden vuosien aikana kuivunut kasaan. Tuntuu vaikealta lähteä parikymppisenä kasaamaan omaa sosiaalista piiriä lähes tyhjästä, varsinkin, kun omat voimavarat ovat edelleen hyvin vähissä ja sosiaaliset tilanteet aiheuttavat paljon ahdistusta ja jännitystä. 

 Iso oivallus on kuitenkin ollut toipumiseni aikana vahvistunut käsitys siitä, että syömishäiriö ei ole ollut ratkaisu mihinkään, eikä tule olemaankaan. Minun ei ole mahdollista siirtyä elämässäni eteenpäin niin kauan, kun roikun kiinni syömishäiriössäni. Syömishäiriö on tällä hetkellä yksi pääasiallisista esteistä minun ja elämän välillä. Siitä toipuminen antaa tilaa ja voimavaroja käsitellä myös muita mielenterveyden haasteitani ja menneisyyttäni. Mutta lisäksi vapautuu tilaa tunteille (niin hyville kuin "huonoille"), muille ajatuksille, luovuudelle ja sitä kautta myös merkityksellisyyden kokemuksille. 

 Viime päivinä olen ollut erityisen tietoinen siitä, miten syömishäiriö auttaa blokkaamaan epämiellyttäviä tunteita, mutta siinä sivussa menee myös mahdollisuus kokea positiivisia tunteita. Se, että viikosta toiseen raahaudun eteenpäin turtuneisuuden ja mitäänsanomattomuuden harmaudessa, on yhteydessä siihen, että roikun vieläkin kiinni syömishäiriössäni. Mitä enemmän oireilua päivääni kuuluu, sitä merkityksettömämmältä ja tyhjemmältä sisimmässäni tuntuu. Jotta voin vielä tulevaisuudessa kokea merkityksellisyyttä ja iloa, minun on ensin kohdattava ahdistus, pelko, syyllisyys, häpeä ja muut epämiellyttävät tunteet, joita olen syömishäiriölläni pyrkinyt hiljentämään. 

 Tuo ajatus on kantanut parin viime viikon ajan, kun oireilu on meinannut vallata taas lisää tilaa elämästäni. Toive siitä, että elämä saattaa jälleen tulevaisuudessa tuntua merkitykselliseltä, jos vain nyt jaksan ja uskallan taistella. Merkityksellisyyden ja ylipäätään rikkaamman tunne-elämän palaamisen myötä olisi varmaan helpompaa myös ylläpitää nykyisiä ihmissuhteita ja tutustua uusiin ihmisiin. Kaiken tämän ajatteleminen on pelottavaa. Toiveiden, saati sitten suoranaisten haaveiden, esittäminen tuntuu äärimmäisen vaikealta, kun tulevaisuus tuntuu isolta, uhkaavan tyhjältä kysymysmerkiltä. Toipuminen tuntuu jatkuvalta astelemiselta kohti tuntematonta.

 Lopuksi haluan todeta jokaiselle, joka kamppailee samanlaisten ajatusten ja kokemusten kanssa: sinä ansaitset toipua ja voida hyvin. Ansaitset kokea elämän terveenä ja vapaana versiona itsestäsi. Todellinen Sinä on tuhat kertaa ihanampi kuin se syömishäiriön otteessa tukahtuva tyyppi. Kunpa saisin sinut (ja itsenikin) vakuutettua, että muut ihmiset ja maailma haluavat kohdata sinut kaikkine ulottuvuuksinesi, eivät syömishäiriötäsi. ♡